Retkikertomuksia – Tuus-Melojat

Koskimelonta on perus jätskituuttia

25.5.2023/in Ajankohtaista, Retkikertomuksia

Koskimelonta on hauska melonnan laji, jossa pääsee monipuolisesti kehittämään melontataitoja, veden virtauksen ymmärtämistä ja melontakuntoa. Sosiaalisessa mediassa jaetaan mielellään juuri niitä kuvia joissa vesi lentää ja kuohuaa, ja näyttää mahdollisimman hurjalta, eli kuvaukselliselta. Näin tehdään me kaikki koskimelojat, jotka kameraa käyttävät. Todellisuudessa se on vain jäätelötuutiin huippu, ja suuri osa melonnasta on sitä perus tuuttia, ja sen takia koskimelonta sopii hyvin myös aloittelijoille, joita me kaikki koskimelojat olemme joskus olleet.

Tuus-Melojilla on aktiivinen koskimelojien ryhmä, joka käy säännöllisen epäsäännöllisesti Kymijoella melomassa. Kymijoki tarjoilee eteläsuomen parhaat koskimelontapaikat, jotka sopivat hyvin myös aloittelevalla melojalla. Tuus-Melojien koskireissut ovat yleensä olleet päiväreissuja, joten mitään suurempaa valmistautumista ei tarvitse.

TuusMella ei ole erikseen säännönmukaisia koskimelontakursseja, vaan jokainen päiväreissu voi olla myös opetuksellinen tilaisuus, jos mukana on ensikertalaisia. Tämän vuoksi kannattaa rohkeasti kysyä voiko ensikertalainen lähteä mukaan – ja jos matkaan on lähdössä kokeneempia niin pääsääntöisesti mukaan voi lähteä. Puolentoista tunnin ajomatkalla saat teoriaosuuden, ja käytäntö alkaa heti rannassa.

Jos tuntuu siltä, että ensikertalaisena olisit taakkana kokeneemmille, niin se on harhaluulo kolmestakin syystä. Ensinnäkin koskimelontaa on turvallista harrastaa kaverin kanssa, ja sen takia kaikki ensikertalaiset ovat niitä melontakavereita joiden kanssa voi lähteä melomaan jatkossakin. Toiseksi, kokeneemmille on tervetullutta harjoitusta esimerkiksi uimaan lähteneen melojan avustaminen takaisin kajakkiin. Kolmannekseen, kokeneempi keksii aina tekemistä sillä aikaa kun ensikertalainen vetää hiukan happea.

TuusMella on koskimelontaan tarvittavat varusteet, joten varustehankintoja ei tarvitse tehdä. Minimivarustus on “koskari” (koskikajakki), kypärä, melontaliivit, mela ja aukkopeitto, jotka kaikki löydät seuralta. Lisäksi tarvitset oman melontaan sopivan vaatetuksen. Ekalla kerralla on hyvä sopia että treffataan vajalla, niin voidaan auttaa kajakin ja varusteiden valinnassa, ja että kaikki tarvittava tulee mukaan.

Yleensä ollaan lähdetty Järvenpäästä/Keravalta noin klo 10. Ollaan menty kimppakyydeillä, ja toki itsekseenkin voi ajella. Matkalla ollaan usein pysähdytty Kuninkaantien ABC:llä, jossa kukin ottanut oman nälän mukaan pullakahvista hampurilaiseen. Rannassa ollaan noin klo 12, josta sitten porukalla vesille.

Kymijoen suosituin melontapaikka on Pernoonkosket (pysäköinti Koskipoukamantie, Kotka), jossa koskimelontaa voi harjoitella hyvin monipuolisesti ja turvallisesti. Pernoonkosket muodostuu useammasta portaasta, jossa voi harjoitella virtaan lähtöä, joen ylitystä, surffailua, ja sitä koskenlaskua. Melontamatkaa on 4 km ja vesillä aikaa menee 2-3 tuntia. Iso osa ajasta me melotaan koskea ylös päin (perustuuttia), ja sitten lopuksi lasketellaan alas (tää on se jätskituutin huippu jos on kamera mukana).

Melonnan jälkeen on pakattu kamat ja melojat autoon. Paluumatkalla ollaan syöty jossain vähän tukevammin. Kimppakyydin kuskille voi tarjota bensarahaa, mutta ainakin minulle on riittänyt jos on aterian kuitannut. Kotona, tai vajalla, ollaan noin 18.

Kirjoittelin tämän siksi, jotta jos sinua kiinnostaa kokeilla koskimelontaa, sinulla ei olisi yhtään syytä jäädä kotisohvalle. Toivottavasti onnistuin. Liity TuusMen koskimelontarinkiin WhatsApissa, se ei velvoita sinua mihinkään – voit kuulostella ja kun rohkenet niin nosta käsi pystyyn lähdön merkiksi.

Jos jäi vielä jokin kaivelemaan, soita tai laita viestiä.

Kari Nykänen 0440300967

Retkikertomuksia: Keisarinlähteen kierros, Mäntyharju – ETYK 1 (13-14.6.2020)

30.6.2020/in Retkikertomuksia

Trollit 2019 – koskimelontaleiri

31.7.2019/in Retkikertomuksia

Vuonna 2019 ryhmä tuusmelojia kävi V. Rahkolan johdolla koulutuksellisellisella koskimelontaleirillä Trollforsenilla.

Arkistojen kätköistä: Päijänne-Kelvenne ETYK-l (2006)

4.11.2017/in Ajankohtaista, Retkikertomuksia

Retkijaos talvisessa palaverissaan päätti kauden ensimmäiseksi Etyk-kohteeksi, Kelventeen kansallispuiston Päijänteellä, Padasjoen välittömässä läheisyydessä. Keskeisin osa puistoa on pitkulainen Kelventeen saari (n.8km), joka on muodostunut viimeisen jääkauden aikaisten jäätikkövirtojen
kasaamista soramuodostelmista mannerjään vetäytyessä hiljalleen luoteeseen. Retken vetäjäksi sovittiin Lindströmin Mara, joka oli jo useamman
kerran käynyt retkeilemässä kansallispuiston alueella.

Viikonloppu 19-21.5 2006

Padasjoen laivarantaan saavuttuammesiellä oli jo Asko ja Ulla, sekä Olavi ja Saara kajakkejaan täyttämässä mahdottomalla määrällä eväitä sekä muita
retkitarvikkeita, jotenka nopeasti joukkoon mukaan ja kilpavarustelu käyntiin. Kohta olimmekin kaikki kellumassa Päijänteen aalloilla. Melonta Kelventeen pohjoispäässä olevaa Isohietaa kohden saattoi alkaa, suhteellisen hyvän sään vallitessa, reittikin näytti selvältä Maralta saatujen karttojen ja reittiselvityksen pohjalta.

Suunta kohden Haukkasaloa, jonka pohjoispuolta sivuuttaessamme pidimme pienen kelluntatauon mehuttelun merkeissä. Samalla päätimme suunnata suoraan Isohiedalle ja jättää väliin ennakkosuunnitelmassa olleen Lietsaaren kahvittelutauon. Isohietaan saavuttuamme meikäläiselle ainakin selvisi, sen olevan nimensä veroinen noin kilometrin levyinen, melkein laguunimainen lahdenpohjukka, hienon hiekkamaisine rantoineen. Rantautuminen tapahtui noin kello 20, jolloin arvelimme myös Etykin pääjoukon olevan lähtövalmisteluissa Padasjoen laivarannassa.

Sopivan telttapaikan etsimiseen ei aikaa tarvinnut tuhlailla, niitä oli vaikka tuhlattavaksi, sillä Isohiedalla ei ollut enää ketään muita. Rannassa ollut kalaporukkakin siirtyi veneellään jonnekin muualle. Telttojen pystytyksen sekä iltapalan jälkeen aloimme tähyillä laskevan auringon suuntaan, näkysikö melanvälkettä hämärtyvässä illassa.]a siellähän ne olivat Maran ennakkosuunnitelmaa noudattaen Lietsaaren kupeella kelluntatauolla, ei kuitenkaan kahvitauolla.

Kellon lähestyessä iltakymmentä, iloinen melojajoukko rantautui Maijun riemastuttavan naurun säestyksellä Isohietaan, mukana myös Mara, Sepi, Markku, Matti ja Kale, Tulokkaiden pystytellessä leirejään virittelimme me toiset makkaratulia hyvin hoidetulla ja siistillä tulipaikalla. Hämmästystäni herätti tulipaikalla oleva muurikka: miten se voi säilyä täällä, ettei sitä oltu laitettu esim. verkonpainoksi. Vähitellen olimme kaikki iltanuotiolla turisemassa ja maukkaiden makkaroiden paistossa. Tulen hiljalleen hiipuessa lähdettiin unta hakemaan, Mara vielä muistutti tulevan aamun startin olevan kymmenen maissa.

Lauantaiaamu valkenee tuhnuisena. On sumuista, ei kuitenkaan vielä sada. Heräämme puoli kahdeksan jostain kuuluvaan kattiloiden kolisteluun, joten joutuisasti puuron ja kahvin keittoon. Maittavaa aamuateriaa odotellessa kävi kylmät väreet, kun jotkut uskaltautuivat aamu-uinnille kylmään hyiseen veteen. Aikataulun mukaisella hetkellä kaikki olivat kajakeissaan valmiina lähtöön. Hiljainen, sumumainen sade muuten tyynessä kelissä saatteli meidät matkaan, kohden saaren eteläkärkeä. Hiekkaisia, hienoja leirintärantoja oli vaikka kuinka. Ensimmäinen ruokatauko pidettiin saaren itäpuolella Hinttolansaaren kohdalla vesisateen edelleen jatkuessa. Tauosta ei tullut kovin pitkää, melonnan jatkuessa yllätyimme suurista laulujoutsenparvista, joita oli useampia. Odotimme joukkoomme vielä Eilaa ja Esaa, joiden piti liittyä seuraamme Hietasaaressa. Heiltä tulikin Maralle ilmoitus, että ollaan jo vesillä, joten ennakkosuunnitelma pitää. Kohta meitä olikin koko joukko Hietasaaressa valmistelemassa päivän pääateriaa, josta saisi vielä potkua viimeistä etappia varten. Matkaa olisi vielä noin yhdeksän kilometriä Lehtisensaarelle, jossa olisi luvassa jopa sauna maittavine löylyineen. Täydellä vatsalla ja kuivapuku päällä oli mukava jatkaa matkaa. Kohteena oli Linnasaari, jossa vanhan perimätiedon mukaan pitäisi olla muinaislinnan jäännöksiä. Saaren pohjukkaan saavuttuamme lähetimme Askon ja Markun tutustumaan, löytyisikö jyrkänteen laelta jotain merkkejä linnanraunioista. Löysivät joitain kivikasoja, joita voisi hyvällä mielikuvituksella sanoa linnan jäännöksiksi.

Kelluntatauon aikana, alkoi sumu tiivistyä ja kietoi meidät todelliseen hernerokkasumuun lähtiessämme viimeiselle neljälle kilometrille. Kompassille ja GPS-laitteelle oli nyt käyttöä. Tiivistimme myös ryhmää, jotta kaikki olisivat näköetäisyydellä toisiinsa. Melonnan edetessä aivan edessämme veden pinnalla poukkoili kaksi lintua, jotka tunnistimme keväisellä muuttomatkalla oleviksi vesipääskyiksi. Vähitellen sumun seasta alkoi hahmottua saaren ääriviivoja eli Lehtisensaari oli edessämme. Rantautuminen kivikkoiseen rantaan sujui vaurioitta.

Ranta yllätti meidät pusikkomaisuudellaan, josta telttapaikkoja sai hakea. Tuli ikävä Kelventeen rantoja. Mutta olihan täällä katettu keittokatos sekä sauna. Ilmassa oli myös suuren urheilujuhlan tuntua, koska Euroviisuilta oli alkamassa ja Lordi-yhtyeen suuri fani Maiju piti voittoa varmana. Nauroi kuitenkin, niin kuin vain Maiju osaa sanomisensa päälle, vetäisten vielä pari värssyä jotain käsittämätöntä Hard Rokkia, jota musiikiksi pitäisi kutsuttaman. Majoitustilojen pystytyksen ja virkistävien urheilujuomien nauttimisen jälkeen sauna lämpiämään, sateen edelleen ropistellessa oli keittokatoksen suojassa mukava paistella makkaraa ja nauttia muutakin pientä purtavaa.

Vähitellen saunan kiukaan kivet alkoi punertaa ja naiset pääsi saunomaan. Alkavan illan hämyssä saimme seurata härkälintujen esileikkejä ja mylvintää, johon aina välillä sekoittui saunalta kuuluvaa ilonpitoa ja vihdoinkin saunapolulla näkyi liikehdintää, kun iloinen naisporukka saapui. Miehet saunalle, vaatteet pois ja lauteille kylki kylkeä vasten odottamaan, miten kohta ihana lämpöaalto hyväilee meitä, kun kiuas saa ensimmäisen kauhallisen. Vaan ei kuulu mitään kihausta, eikä tule mitään lämpöaaltoa, kuuluu ainoastaan veden lorinaa kun vesi valuu kiukaan läpi. Otsalle nousi kylmä hiki. Alkaa yleinen ihmettely, miksei puita ole laitettu tulipesään? Joku veistelee: luulivatkohan, että tämä on sähkösauna?” Kiukaan hiljaa hiipuessa: proppu on palanut”, kaiken vakuudeksi Kalle nappaa käteensä kiukaalta kiven todetakseen sen kylmyyden. Suomalaista sisua ja itsehillintää uhkuen, uutta tulta pesään, sekä kylmä mielen- ja sielunviilentäjä huulille, niin eiköhän se tästä. Saatiin sitä sitten vielä kiuas vähän pihisemään. Sopivalla huuhtelulla tappiotkin alkoivat tuntua voitolta. Tästä taisi tulla ikimuistoinen suomalaisen saunan ja Lordin ilta. Olavi, joka ensimmäisenä ehti saunalta keittokatokselle, oli vienosti ilmoittanut saunan kylmyydestä ja sai sellaisen puheryöpyn niskaansa, että me jäljessä tulevat katsoimme viisaimmaksi melkein vaieta koko saunareissusta.

Ilta sujui kuitenkin suhteellisen hyvän rinnakkaiselon merkeissä, makkarasta ja muista antimista nauttien. Pieni, mutta sitäkin äänekkäämpi Lordin kannattajajoukko, nostatti vielä tunnelmaa varmasta voitosta uhkuen. Tuli yö ja uni voitti. Aivan kuin unen lävitse olisi kuulunut Hard Rokkia ja Lordin voittoisaa uhkumista. Onneksi se oli siinä vaiheessa vain unta.

Hyvä Maiju ja Lordi!!

Sunnuntaiaamu ja herätys karmeaan todellisuuteen: Lordi on voittanut! Voi sitä iloa ja riemua, mitä Fani-joukossa näkyy! Maiju tuntuu riemuitsevan eniten ja melkein lupaa esittää kauden päättäjäisissä voittoisan ns. musiikki kappaleen. Minulta meinaa mennä aamupuurot ja kahvit väärään kurkkuun seuratessa noita käsittämättömiä riemunpurkauksia.

Kalastaja-Eemelin tarinat

Vähitellen tilanne rauhoittuu ja paluu arkeen alkaa, eli leiri purkuun, kamat kajakkeihin ja menoksi. Lähtöhetkellä tuli rantaan kalastaja, joka tiesi jotain saaren asukeista. Saaren isäntä oli traagisesti kuollut joskus viisikymmenluvun vaiheilla ollessaan jouluaattona joulupukkina lähisaaressa ja oli paluumatkallaan hukkunut heikkoihin jäihin.

Aurinkoisen sään vallitessa suunnattiin kohden seuraavaa etappia, joka olisi Kellosalmen sillan kapeikko. Eli Varpusenlinnanselkää meloen Tupsuvuoren kupeelle, Siilinsaari kiertäen, Vähäkellosalmen kautta Kellosalmelle, jossa noustiin maihin kahvitauolle. Paikallinen taiteilijapersoona kioskinpitäjä siinä viimeisteli paikkoja tulevaa kesäsesonkia varten, kertoillen samalla, mistä salmi on saanut nimensä. Aikanaan jonkun kirkon kello olisi salmeen pudonnut, sitä ei koskaan kuitenkaan ole löydetty. Taiteilijapersoona kun oli, niin kertoi aikanaan Vähän pilailleensa ostamalla jostain ison kirkonkellon, ilmoittaen paikallislehdissä että hän on löytänyt salmesta kyseisen kirkonkellon ja kellon olevan hänellä kotona. Kaikki eivät kuitenkaan osanneet ottaa asiaa huumorin kannalta.

Alkoi viimeinen etappi, noin kymmenen kilometriä, Eila ja Matti vaihtoivat kajakkeja jotta Matti pääsisi kokeilemaan seuran uutta Tempestiä (ALMA), Matti olikin kuin keväinen varsa tai rodeokuski kun hän mennä kaahas ja keinutteli Almaa. Oli hieno katsella, miten mies syttyy uuden kajakin sisällä. Asko huomasi jossain vaiheessa, että retken vetäjän oikea käsi on todella kipeä eikä hän pystynyt käyttämään oikeastaan kuin toista kättään. Asko ehdotti hänelle hinausharjoitusta, mutta suomalainen mies kun on, niin ei siihen millään meinannut suostua. Lopulta kun särkylääkkeidenkään teho ei enää piisannut, päästiin hinaushommiin, joka tapahtui parivedolla. Sen verran kuitenkin oli itsepäinen, ettei antanut itseään ihan perille saakka hinata, ettei vaan joku rannassa luule hänen olevan jotenkin huonokuntoinen.

Rannassa alkoi taas kova säpinä kun kamoja siirrettiin autoihin ja kajakkeja katoille. Päätöspalaverin paikaksi sovittiin Padasjoen ABC-asema, jonne kaikki ajelisivat pakkauspuuhien jälkeen. Palaverissa kiiteltiin Maraa hyvin suunnitellusta ja vedetystä retkestä sekä toivottiin käden pikaista paranemista.

Tässä tarinassa voi olla joitain ylilyöntejä, toivon kuitenkin kaikkien mukana olleiden ottavan asian huumorin kannalta ja muistavan retkeä lämmöllä.

Hyvä Looooorrrrrdddddiiiiiiii!

Retkeläisten mielipiteitä kuulematta, ylöskirjannut KARI. A

—

Artikkeli on julkaistu Tuusmelainen 2/2006-jäsenlehdessä.

Trollit 2017

31.7.2017/in Retkikertomuksia

Trolforsen 2017

31.7.2017/in Retkikertomuksia

Heinäkuussa 2017 Antti, Vesku, Minttu, Kari, ja Visa kävivät Trolforsenilla.

Rahattomana, mutta niin paljon rikkaampana – melonkauden 2017 avaus

19.3.2017/in Retkikertomuksia

Jussi oli perjantaina laittanut messengerin kautta viestiä, josko olisi melomaan lähtijöitä sunnuntaina. Messenger on siis yksi näistä sosiaaliseen mediaan kuuluvista hörhötyksistä. Näin seurakäytössä se toimii kuitenkin tehokkaana viestintävälineenä, eikä kaikki julkaisut päädy julkisesti nettiin.

Sunnuntaina 19.3.2017 klo 9 me kokoonnuimme vajalle ja määränpäänä oli Helsingin Lauttasaari. Vakaana aikomuksena oli melontakauden korkkaaminen, vaikka rannat olivatkin tiettävästi jonkinlaisessa jäässä.

Jussi oli ystävällisesti laittanut meillä muistilistan päivän vausteista: kuivapuku ja riittävästi lämmintä vaatetta alle, riittävän suuret neopreenitossut kuivapuvun sukkien päälle kun alla on villasukat, neopreenikypärähattu, kypärä, melontarukkaset, varavaatteet, kännykkä vedenpitävässä pussissa, istuinalusta kajakkiin, hinausköysi, pumppu, sieni, jäänaskalit, jäähakut, jääsauva, lämmintä juomaa ja ruokaa termospulloissa (lisään tähän listaan lompakon).

Ensin minulta jäi kännykkä kotiin, mutta huomasin sen vajalle ajaessani, joten tuli se varmuuden vuoksi sitten kuitenkin noudettua. Matkalla Lauttasaareen Maura soitteli kotoa, että lompakko on vielä keittiön pöydällä, joten tulenko vielä senkin hakemaan. Kun kerran audimiehen kyydissä olin, niin ajattelin, että raha ei ole tällä reissulla ongelma, joten jatketaan suoraan kohti Lauttasaarta.

Ajoimme Kajavarannantie päähän, jossa teimme lyhyen tiedustelukävelyn. Ranta oli ummessa. Sohjoisen näköistä jäätä ja jäälauttoja oli sen verran pitkän matkaa, että ei tullut vesille yrittäminen mieleenkään. Särkiniemen päädyssä näkyi kuitenkin avovettä, joten suuntasimme sinne. Laitoimme autot parkkiin Särkiniementien päätyyn ja kävimme katsomassa rannan kunnon. Särkiniemen molemmilta puolilta pääsisimme vesille, joten melonkalusto otettiin kantoon ja ripeästi pakkasimme kajakit melontakuntoon. Pian me liuuimme Särkinemen jäiseltä itäpuolen rannalta suoraan Itämeren syliin.

Meloimme kohti Käärmesaarta ja matkalla ylitimme pieniä jäälauttoja. Lasikuituiset kajakit liukuivat sulavasti pienimpien lauttojen yli, kun taas minun karheapohjaisen kajakin pito oli sen verran hyvä, että vauhti hyytyi heti jään päällä. Olisi lauttojen ohikin päässyt, mutta harjoituksen vuoksi kannattaa asiat tehdä joskus vähän vaikeamman kautta. Saavutimme jäälauttojen muodostaman meren, jonne tunkeuduimme kokeilemaan melontaa ahtaassa paikassa. Jäiden seassa kajakeille ei oikein ollut tilaa.

Nälkä alkoi jo hiukan vaivata, joten suuntasimme kohti Läntistä Käärmeluotoa. Rantauduimme lumen ja jään reunustamalle rannalle. Täytimme energiavarastomme termospulloista ja ruokatermoksista. Aurinko ei meille päivän aikana näyttäytynyt, mutta tyyni ja +2 asteinen keli ei meitä tauollakaan kylmettänyt. Erjan jälkkäriksi tarjoama kohmelo suklaa rouskui hampaissa.

Hyvin syöneinä lähdimme takaisin kohta Lauttasaarta. Lauttasaaren eteläpuolta reunusti paksu jääkerros, joka oli kuitenkin niin hauras, että Paavon saapas siitä helposti meni läpi, ja olisi Paavo itsekin jos tosissaan olisi jäälle yrittämään lähtenyt.

Rantauduimme nyt Särkiniemen länsipuolelta. Jään vuoksi jouduimme rantautumaan hiukan kauempana, mutta ranta oli tukevasti jäässä, joten saimme hinattua kajakit mahdollisimmat lähelle kantopaikkaa.

Kun kannoimme kajakkeja parkkipaikalle, pisti silmääni kyltti, jossa luki: ”Varokaa leikkiviä lapsia.” Kävi itseäni hymyilyttämään, hetken ajettelin varoituksen koskevan meitä. Ehkä maaliskuussa melominen vaatii hiukan lapsenmieleistä innokkuutta lajiin.

Retkemme ei ollut kovin pitkä ajassa, eikä matkassa, mutta rahattomanakin matkalle lähteneenä tunsin itseni sen jälkeen paljon rikkaammaksi. Kiitokset Jussille melontareissun ideoinnista ja kiitokset hyvästä melontaseurasta Erjalle, Irinalle, Paavolle ja Pialle.

Lähdön hetki

Nousu jäälle

Oma saari

Jään ylitys

Mies, joka käveli vetten päällä

Tuulta ja aaltoja Lohjan Meriturvassa

23.1.2017/in Retkikertomuksia

Lohjan Meriturva (www.meriturva.fi) on koulutuspalveluita tarjoava organisaatio, joka omalla panoksellaan kehittää vesillä liikkumisen ja merenkulun turvallisuutta. Hanna oli järjestänyt meille tammikuussa 2017 omatoimiretken Lohjan Meriturvaan, jossa meillä oli isäntänä ja myrskyn haltijana Kari H, sekä hyviä neuvoja reskuttamiseen antamassa Jukka N.

Lohjalla on 27m x 43m x 4m allas – sisältönä yli 4 miljoonaa litraa noin 20 asteista vettä – jossa on aalto- ja tuulikoneet sääolosuhteiden muokkaamiseksi. Altaassa ja sen ympärillä on helikoptereita, kumilauttoja ja purjevenekin eri pelastautumisharjoituksia varten. Meidän tavoitteena oli harjoitella kajakeilla reskuttamisen eri muotoja keskiverto allastreeniä hankalammissa olosuhteissa.

Meitä oli mukavasti sekalainen porukka. Jotkut kokivat itsensä kokemattomiksi, kun taas toiset koettiin kokeneemmiksi, joten jaoimme ryhmän pareihin. Harjoittelimme perusasioita, kuten reskuttamista toinen kaatuneena ja molemmat kaatuneena, sekä toisen auttamista vetämällä paikasta toiseen. Tämän jälkeen kaikki tietää mitä skuuppaaminen tarkoittaa. Harjoitussession loppupuolella oli vielä aikaa yksilöharjoituksiin, kuten yksin kajakkiin nousu kiipeämmällä ja eskimolla, sekä pidettiin vielä uintiharjoitus hypäten reunalta pimeään aallokkoon tuulikoneiden pauhatessa.

Vaikka kaikilla oli päällä kuivapuvut, olivat paidat märkänä ähertämisestä. Hikisenä sitten harjoitusten päätteeksi pulahdettiin erilliseen alle kuusiasteiseen altaaseen. Vaikka kroppa oli lämpöisenä, kylmä hiipi märkien alusvaatteiden kautta nopeasti luihin ja ytimiin. Siinä kylmissään paikoillaan oleminen ja toisen melojan läheisyys tuntuivat kerrankin hyvältä. Vaikka kylmillä luonnon vesillä meloessa kuivapuku luo turvallisuuden tunnetta, ei siellä vedessä pitkään selviä, etenkin jos alla on vain hien kostuttama ohut kerrasto.

Allasaikaa meillä oli neljä tuntia, jona aikana sai itsensä mukavasti puhki. Osaamistasosta riippumatta harjoitus oli kaikille hyödyllistä ja taisi jokainen saada jotakin uutta osaamista kotiin viemisiksi. Jos sinulle joskus tulee tilaisuus osallistua Meriturvassa järjestettävään koulutukseen, kannattaa tarttua tilaisuuteen. Jos vaikka alussa jännittää, voi jännäpissallakin käydä, mutta kyllä se jännitys parhaiten kaikkoaa siellä altaassa.

Alle 6 asteisessa vedessä toisen läheisyys pitää pidempään lämpimänä

Kajakki väärin päin oli uusi normaalitila

Vetämistä ..

Kajakkeja tyhjennettiin ennätysmäärä

Eskimon toimivuutta oli nyt hyvä kokeilla myös aallokossa

Kuvat: © Kari Hellström, kopiointi kielletty.

Tuuraajan päiväkirjasta – Kauden päätösretki Sipoossa 2016

24.9.2016/in Retkikertomuksia

Pauli soitti perjantai aamuna kello 8. Pauli ei koskaan soita aamulla joten ajattelin, että jotain on nyt pielessä, ja niin olikin. Flunssa oli iskenyt Pauliin, joten kauden helpolle päätösretkelle tarvittiin vetäjää. Helppo homma, ajattelin, vaikka helpot retket ovat Tuus-Melojissa venyvä käsite. Paulilla oli valmis reittisuunnitelma, joten minun ei tarvinnut toimia kuin vetäjänä, ja koskaan ei ole tarvinnut retkellä ketään vetää. Perjantai-iltana katselin, että varusteet olisivat hollilla retkeä varten. Illalla oli kuitenkin sen verran puuhaa, että jätin pakkaamisen aamuksi. Illalla Saara vielä soitti jotta olivat ottaneet varaslähdön ja olivat iltanuotiolla Sipoon saaristossa nauttimassa Penan paistamia lettuja. Minä siinä kateellisena söin iltapalaksi hapanta korppua.

Aamulla sitten heräsin hyvissä ajoin ja katselin Paulin reittisuunnitelmaa, printtailin ja laminoin muovilla muutaman kartan. Siinä varusteita pakatessa sitten ihmettelin, että minne neoprenitossuni olivat kadonneet. Etsin ja etsin, eikä niitä löytynyt. Oli pakko ottaa lyhytvartiset kumisaappaat, vaikka ne olivat liian pienet kuivapuvun kanssa pidettäväksi.

Ei muuta kuin ajomatka vajalle. Ystävällisesti olivat muut retkeläiset jo laittaneet kajakkini peräkärryyn, joten liikkeelle päästiin heti. Lähtöpaikkana oli Sipoon Kanoottiklubin laituri. Siinä Sipoolaisten naapurissahan on Bear & Water, joten käytin tilaisuuden hyväksi ja kävin kenkäkaupassa. Päivä oli pelastettu. Niin kuin Ari sanoi, K-kauppa ja melontaliike pitäisi saada jokaisen melontalaiturin naapuriksi. Näin retken jälkeen voin suositella Palm Shoot kenkiä kuivapuvun kanssa käytettävksi. Ne on vähän turhan löysät rannoilla kiipeilyyn, mutta toisaalta venyvät sopivasti jalassa. Ostin yhden numeron normaalia isommat, jotta eivät turhaan puristele. Tuli siinä samalla ostettua uusi Suunnon Orca kansikompassi. Vanhassa on niin iso ilmakupla, että se häiritsee kompassin toimintaa. Orca oli Bear & Waterin varaston viimeinen kompassi, ja saattaa jäädä kokonaan viimeiseksi sillä Suunto on lopettanut kansikompassin valmistuksen.

Vesille päästiin ripeästi, minä tietty viimeisenä ostosreissuni viivyttämänä. Soile, Pena ja Kantoset tulivat yöpymispaikastaan rannalle meitä vastaan. He olivat olleet juuri sillä reitillä, jonka Pauli oli suunnitellut, joten laitettiin koordinaatit uusiksi. Päätettiin meloa ensimmäiseksi Furuholmenille. Pieni myötätuuli helpotti matkaa, joten pian olimmekin perillä. Aamiaisesta oli jo jonkin aikaa, joten soimme alkupalat ja jatkoimme kohti Krokholmenia, jossa nauttisimme pääruoan. Laitamyötäisessa ei kajakin nokka kauaa tuhissut kun olimme jo perillä. Jos tuuli oli meitä matkassa auttanut niin lounaspaikassa se meitä hiukan harmitti. Meidän perheessä ei hernekeitto muille maistu, eikä työpaikan lounasravintolassakaan sitä enää saa, joten onneksi on melontaretket jotta rokkaa saa vetää tölkillisen ihan ittekseen. Jälkkäriksi oli kassillinen Erjan keräämiä omenia.

Kummasti se aika vaan kuluu, oli aika lähteä kohtia lähtöpaikkaa. Onneksi oli hiukan vastatuulta vastuksena, niin ei ollut ihan liian helppoa. Meloimme kohti Vuosaaren satamaa, joka kuusi vuotta kestäneen rakennusprojektin jälkeen on nyt ollut käytössä kahdeksan vuotta. Sataman laiturissa oli Rajavartiolaitoksen 95 metriä pitkä ulkovartiolaiva Turva, sekä Finnlines yhtiön alus, jota samaan aikaan lastattiin. Käytiin siinä vertailemassa kajakin kokoa Finnlinesin mittaan – kyllä siinä pieneksi itsensä tuntee kun persaus on vedenpinnan tasolla ja laivasta huhuiltiin kuudennen kerroksen korkeudesta jotta mistä ollaan tulossa.

Retken kruunasi kaksi merikotkaa, jotka näyttivät todella upeilta vaikka etäisyyttä olikin melkoisesti – niin valtavat olivat siivet joilla ne liitelivät ilmojen halki. Melottiin viimeiset kilometrit koukaten rauniolaivan kautta ja saavuttiin laituriin kun matkamittari näytti 20,3 km. Rutiinilla pakattiin kajakit kärryyn ja varusteet autoihin ja lähdettiin kohti Tuus-Melojien vajaa.

Vajalla Johanna huomasi, että auton vasen takakumi oli tyhjä. Onneksi oli Sami matkassa, jotta muut saivat rauhassa katsoa renkaan vaihtoa ja syödä eväiden rippeitä. Oli sen verran ripeä renkaan vaihto, että tiistaimelonnan aikana Sami saisi talvirenkaat vaihdettua koko porukalle. Siinä idea jolle Samia pitäisi pehmittää.

Niin se tämäkin retki päättyi. Seuran retket tältä kaudelta ovat lopuillaan, mutta melontakautta on vielä reilusti jäljellä. Helppo retki oli tällä kertaa oikeasti helppo – mutta ei niin helppoa retkeä olekaan etteikö siitä hyviä muistoja saisi.

Kelvenne 2016 – totuus helpoista retkistä

21.6.2016/in Retkikertomuksia

Seuran helpot melontaretket suunnitellaan kevään aikana. Retkikohde, matkan pituus ja ajatus melontavauhdista määrittelevät sen mitä voidaan sanoa helpoksi. Retken helppouteen vaikuttaa sitten muutama muukin asia, joka selviää joko paikan päällä – tai fiksu retkeilijä saa osviittaa tulevasta tutkimalla sääennustetta.

Seuran helppo retki Kelventeelle melottiin, ja kirottiin, pe 17.– su 19. kesäkuuta 2016. Kelvenne sijaitsee Päijänteen kansallispuistossa. Kelvenne on erikoinen jääkauden jälkeen syntynyt pitkulainen saari. Sääennuste näytti todella surkeaa ilmaa, mutta kun Kelvenne oli kalenteriin merkitty niin sinne sitten piti mennä.

Vaikka retki olisikin helppo, siihen kannattaa valmistautua etukäteen, eikä niinkuin minä tein. Torstai-iltana piti suunnitella viikonlopun menyy, ja tehdä sitä varten ruokaostokset. Illalla piti myös kerätä kokoon melonta- ja retkikamat. Hyvä valmistautuminen vie yllättävän paljon aikaa. Minulla on vanhastaan muistilista (ja seuran nettisivuillakin on sellainen), jota on sitten helppo käyttää suunnittelun pohjana. Kun kerran viime tippaan jätin niin kiirehän siinä pakkaamisessa tuli. Sama kiire jatkui perjantaina, kun työpäivän päätteeksi piti hoitaa pari pikkujuttua, selviytyä kehä I:n ruuhkista ja parista kolarista nelostiellä. Muu seurakunta ystävällisesti odotti myöhässä tullutta Padasjoen laivarannassa. Kiireessä sitten survoin kamani kajakkiin jotta päästiin liikkeelle.

Matkan alku oli kuin suoraan aurinkomatkojen matkaesitteestä. Päijänne oli tyyni ja ilta aurinkoinen. Yhdeksän kilometrin iltataival sujui ripeästi ja pian olimme hyvin syöneinä yöpuulla Kelventeen pohjoispuolella Isohiedalla. Vain kiiltomato jäi majakaksi loistamaan rantahietikolla.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä sitten satoi reippaasti. Aamiaisen sai sentään syödä kuivana, mutta liikkeelle lähdettiin reilun sateen saattelemana. Sateen määrästä kertoo kai jotain sekin, että juuri ennen lähtöä seisottiin kuivapuvuissa sateensuojassa. Leiri jätettiin niille sijoilleen, ajatuksena kun oli kiertää Kelvenne ja palata samaan paikkaan. Sade huuhteli aurinkorasvat Pian kasvoilta heti alkumatkasta. Lämpötilan puolesta kuivapuvut olivat liikaa, mutta kun vettä tuli kuin esterin peräkammarista, niin kuivapuku oli hyvä ratkaisu kunnollista suojaa varten.

Melojat eivät ole sokerista, joten ei se sade vesillä juurikaan haittaa. Järvipelastus kävi kuitenkin aluksellaan porukan tarkastamassa, jotta tosissaanko olette tänään melomaan lähteneet. Alkumatkassa tuulikaan ei juuri haitannut, kunnes sitten päästiin kiertämään Kelventeen eteläinen kärki. Kaakosta puhaltava tuuli nostatti aallokon, joka oli tosi ¤#”¤%”mainen meloa sivuttain. Hinttolanhiekalle ei selvitty kuivana vaan kuitenkin kaatumatta.

Meloessakin on tärkeä huolehtia riittävästä nesteytyksestä ja ravinnosta. Aurinkoinen ja suojainen taukopaikka tekee rantaruokailustakin juhlahetken. Meillä semmoista ei ollut. Jotta totuudesta ei liikaa hairahduta, myönnettäköön että kyllä se aurinkokin lauantaina paistoi. Tosin kiistelimme siitä, oliko paistetta täydet kolme minuuttia vai olisiko jäänyt reilustikin vajaaksi. Kerrankin voi todeta, että onneksi polttopuut olivat loppuneet. Mahduimme koko porukalla syömään Hinttolanhiekan halkoliiteriin, jonka harvat hirsiseinät antoivat meille riittävästi tuulensuojaa ruokailun ajaksi.

Myötätuuliosuudet ovat mukavia, ainakin suurimman osan mielestä. Kelventeen itäpuolta laskettelimme mukavaa vauhtia ja koukkasimme välillä Koukunlahden suojaiseen laguuniin hämmästelemään Päijänteellä seilaavien veneiden suurta kokoa.

Kahdenkymmenen kilometrin melonnan jälkeen saavuimme hyvissä ajoin takaisin tukikohtaan, joten meille jäi mukavasti aikaa iltaohjelmalle. Joku jäi leiriin huilaamaan, toiset lähtivät päämäärättömästi vaeltamaan saaren kapoisia polkuja, kun taas Paavo ja Irina hölkkäilivät iltalämpöisiksi lähes puolimaratonin.

Iltaruokailu nuotion lämmössä on melontaretkien parasta antia. Sami söi avonuotiolla paistettua Saarioisten äidin leipomaa pitsaa, minä kokkailin wokkia sweet & sour, kun joku muu söi kuivamuonaa – jokainen oman mieltymystensä mukaan. Edellisenä iltana koko Sorsan perhe kävi meihin tutustumassa, mutta nyt vanhemmat olivat kahdestaan lähteneet lauantai-iltaa viettämään. Voi olla parempikin niin, sillä laskeskeltiin että niitä sorsanpoikasia olisi riittänyt koko porukalle syötäväksi.

Kostea ilta leirinuotiolla sujuu kun on sateelta hyvin suojaavat vaatteet ja mieltä lämmittävää juomaa. Astioita tiskatessa on kuitenkin hyvä muistaa, että vaelluskengät eivät ole ranta-aaltoihin sopivat kahluusaappaat. Jos vedenpitävään kenkään menee vettä niin siellä se myös pysyy. No, Hanna oli sitten crockseissa loppuillan.

Tuus-melojat yhdistää Keski-Uudellamaalla asuvaa kansaa. Tuusulan tilanne puhuttu erityisesti, sillä pitihän kunnalle valita uusi pormestari. Yksissä tuumin löysimme tehtävään parhaiten sopivan henkilön, joka myös melojien puolia tulee pitämään. Pidettäköön nimi salassa niin ei vuoda julkisuuteen ennen aikojaan.

Koska melojat koostuvat yleensä kaikkien alojen asiantuntijoista, kehittelimme iltanuotiolla myös olkapäävaivoista kärsivälle melojakollegalle uuden kyberkäden. Kyseessä oleva henkilö ei ollut matkassa, koska ei olkapäällään voinut meloa, saattoi tosin olla myös muita vähäpätöisempiäkin syitä poissaoloon. Kyberkädestä tuli niin hyvä, että viikonlopun mittaan se aiheutti jopa hiukan kateutta. Sillä olisi helposti hoitanut yhdellä kädellä ja puolikkaalla melalla ne tuulen ja aallokon meille tuomat vastoinkäymiset.

Sunnuntaiksi tuuli puhalsi lännestä – tiedossa oli paluumatka vastatuuleen. Edessä oli kaksi melontaosuutta, joille sattui avoin ja aallokkoinen selkä ylitettäväksi. Seurakunta oli harvinaisen hiljainen ja jokainen tyytyi yksinään kiroamaan seuran “helppoja” retkiä. Tauon pidimme Vähä-Haukkasalossa. Hitaasti mutta varmasti puskimme läpi aaltojen ja halki tuulen, kunnes Padasjoen laivasataman lähestyessä manner antoi suojaa ja helpotti viimeisiä melan vetoja. Matkaa oli viikonlopun aikana taitettu vajaat 40 kilometriä.

Pakkasimme kajakit ja varusteet autoihin ja mietimme seuraavia retkiä. Kukaan ei vielä näiden kokemusten perusteella kokenut olevansa valmis melontaseuramme vaativalle retkelle, saatikka aallokkoretkelle. Pidettiin hyvänä ratkaisuna, että seura järjestää vain helppoja retkiä.