Kesälomalla oli tarkoitus tehdä autolla lenkki läntisissä naapurimaissa, joten Antin idea koskimelontaretkestä Ruotsin Trollforsenille oli helppo ostaa, kunhan sen saisi myytyä myös muille perheenjäsenille.

Nopea Ruotsi-Suomi-Ruotsi melonta

Minä, Maura, William ja Linda lähdettiin reissuun hyvissä ajoin, ja viiden matkapäivän jälkeen treffattiin Antti, Minttu ja Vesku Kukkolaforsenin leirintäalueella Ruotsin puolella. Leirintäalue on parikymmentä kilometriä Haaparannasta pohjoiseen. Kohtuuhintaisella leirintäalueella on mökkejä, teltta- ja vaunupaikkoja ja hienon ravintolan ikkunat avautuvat suoraan Kukkolankoskelle

Kukkolankoski on vaikuttavan näköinen Pernoonkoskiin tottuneelle – vastarannalle on useampi sata metriä. Kosken möyhyt eivät niin pahoilta näyttäneet, hankalan näköisiä honttoja oli harvakseltaan, mutta enempi kauhistutti mahdollisen uimamatkan pituus jos sille päälle sattuisi. Illan laskutavoitteet olivat selkeät, kosken laskua Ruotsista Suomeen jätskille ja takaisin Suomesta Ruotsiin.

Antin johdolla lähdettiin Ruotsin puolelta koskea alavirtaan, minä kameramiehenä viimeisenä, josko sattuisi muut edellä osumaan kypäräkameran kuviin. Kosken varrella on muutama saaren tapainen, joista heti ensimmäisen suojiin hakeuduimme pienen pudotuksen jälkeen. Loppu olikin sitten suoraviivaista laskemista pyrkimyksenä päästä vastarannalle ilman, että ajaudutaan liian kauas alavirtaan. Laskemista riitti pitkän aikaa ja laskun loppupuolella oli hienot korkeat möyhyt. Antti ja Vesku laskivat huomaamattomaan rannan tuntumassa olleeseen saareen, kun taas minä ja Minttu suoraan Suomen mantereelle sen saaren jälkeen.

Rannasta pääsi helposti, joskin korkean ruohikon kautta, jokivartta seuraavalle tielle. Kantomatka oli puuskuttavan pitkä kahvilalle, joka sijaitsee leirintäalueen kohdalla Suomen puolella. Eskimot nautittiin nyt jäätelön muodossa, sillä yhtään eskimokäännökseen ei koskessa tarvinnut turvautua.

Jäätelöt nautittuamme suunnittelimme hetken paluureittiä ja jatkoimme kantomatkaa ylävirran suuntaan. Lähtöpaikkaa etsimme maatilan rantapusikoista itse maatalon isäntää häiritsemättä.

Kukkolankosken niskalla on uiva siikaa etäisesti muistuttava taideteos, jonne meloimme ensimmäiseksi. Sitten taas lasketeltiin tulomatkallakin vieraillun saaren suojiin, ja siitä edelleen Ruotsin puolelle pari kivensuojaa ja alavirran saaren suojaa hakien. Ruotsissa rantauduimme leirintäalueen vip-saunan luokse. Sen verran oli katsojia rannalla, että olisi ollut syytä saada edes kohtuullinen korvaus saunaolueiden kustantamiseksi, mutta kaikki maksettiin tälläkin kertaa omasta lompakosta.

Visa liittyi illalla Skodallaan joukkoon.

Kosket peikkojen valtakunnassa

Seuraavana aamuna suuntasimme kohti Pite-joella sijaitsevaa Trollforsenia. Matkalla pysähdyimme ihastelemaan Storforssenin koskea. Kerrankin koskella on nimi, joka sitä hyvin kuvastaa – aivan käsittämättömän isovetinen koski, jossa pituutta ja pudotusta riittää. Tämän jälkeen kaikki muut voisivat olla nimeltään pikkukoskia.

Trollforsenin 11 kilometrin ajomatka hiekkatietä on hyvin opastettu päätiestä alkaen. Leiriytyminen on koskelle vievän lyhyen rantatien varressa. Eipähän tarvinnut maksaa majoituksesta. Paikalla on hyvin täytetyt paskahuussit ja rannan tuntumassa raikasta lähdevettä tarjoavat metalliputket. Rannalla on useita kivestä kasattuja nuotiopaikkoja, mutta puut täytyy hankkia itse. Me saimme polttopuut erään koskariporukan jatkettua omaa matkaansa.

Leirin pystyttämisen jälkeen lähdimme iltalenkille alavirtaa kohti. Yksi autoista vietiin ennakkoon alavirtaan paikallisen kombisillan kupeeseen. Ilmeisen Ruotsalaisen diskuteerauksen tuloksena alavirran puolelle on rakennettu silta, jonka kapealla ajokaistalla kulkee myös junan kiskot. Vaikka juna harvakseltaan taitaakin kulkea, olkapäällä istuva itsesuojeluvaisto pakotti vilkuilemaan mahdollista saapuvaa junaa

Itse koskisysteemi oli varsin monimuotoinen. Oli isompaa vettä, mutta se tarjosi myös helpomman reitin reunoilta. Vettä oli ilmeisen paljon, koska kaikki rannan puut olivat veden varassa. Leiripaikallakin oli nuotiopaikka, joka oli veden alla kolme metriä rannasta. Alun ”teknisemmän” osuuden jälkeen ollut loppulasku, jossa sai allokossa lasketella ainakin 4 minuuttia. Vertaa sitä Kymijoen Tormivirran  9,5 sekuntiiin.  Iltalenkissä taisi mennä noin kolme tuntia.

Illalla Linda-labradori maksoi takaisin ruokannoksensa. Se löysi leirimaastoa nuuskiessaan Skodan avaimet, jotka se nappasi suuhunsa. Visalta jäi ainakin yksi skodaongelma väliin.

Seuraavana päivänä lähdettiin liikkeelle muutaman kilometrin päästä ylävirran puolelta. Maisemat olivat täällä aivan huikeat – virtaavia koskia keskellä peikkojen hallinnoimaa erämaata. Uusi melontaympäristö jänskätti, mutta itseluottamus kasvoi matkalla. Laskupaikat katsottiin hyvin etukäteen, jotta vältyttäisiin vaaran paikoista. Yksi pakollinen kaikkia koskeva portage liittyi reittiin. Portage sanan merkitystä oltiin leirissä aikaisemmin spekuloitu, eikä siinä juuri viisastuttu, kun jokaisella oli siitä oma käännösversionsa, mutta kyllä kaikki ymmärsivät ottaa ”kamat kantoon ja kävellen ohi” kun portagen paikka oikeasti tulee kohdalle. Itseämme sivistämään liitin tämän tekstin loppuun Mirriam-Websterin sanakirjan englanninkielisen selityksen portage sanalle.

Yksi härdelli piti tietty saada aikaiseksi – minä jäin helpon dropin jälkeisellä portaalla poikittain kiinni veden alla lymyävään kiveen. Siitä sitten Antin ja Visan avustuksella ja neuvoilla pääsin pois. Vesku ei tietenkään uskonut näkemäänsä, vaan lähti tutkimaan samaa paikkaa sillä seurauksella, että jäi itse kiinni samaan kiveen ja päätti liittää osuuteen lyhyen uimasuorituksen.

Visa laski koskiosuuden lopussa olevan mahtavan möläyksen kahteen kertaan kun me muut laskeuduttiin rantoja pitkin.

Oli aivan huikea melontapäivä. Illalla käytiin koskialueen maastossa kävelylenkillä, joka kannattaa jokaisen vierailijan tehdä. Saatiin samalla maistella juuri kypsyneitä lakkoja. Iltapalan kylkeen paistelin Trangialla lettuja. Olin unohtanut ostaa lettuhilloa, joten Maura, William ja Linda kävivät ennakolta päivällä lähimmässä kylässä, eli Moskoselissä, ostoksilla. Sattui vaan niin, että kylässä ei ollut kauppaa, joten Maura kysyi piskuisen kylän rautatiemuseon kahvilasta, että olisiko hilloa kaupan. Museokahvilan pitäjä kävi katsomassa hillovarastonsa, mutta löysi vain vain puolikkaan hillopurkin. Ei suostunut myymään vaan antoi sen ilmaiseksi. Täytyy tunnustaa, että ruotsalainen mansikkahillo on hyvää.

Me jatkoimme omaa autoreissuamme seuraavana päivänä kun muu seurakunta lähti vielä uusille melontapätkille.

Olkoonkin että matka Järvenpäästä Trollforsenille suorinta tietä on melko jämpti tuhat kilometriä, niin oli se vaan vaivan arvoista. Haisevan varustekassin lisäksi oli kotiin tuotavaksi myös repullinen upeita muistoja koko loppuelämäksi. Kiitos Antti, Minttu, Visa ja Vesku hyvästä melontaseurasta.

(klikkaamalla artikkelin kuvia, saat ne näkymään isompina)

Portage, Mirriam-Websterin sanakirjan mukaan