Arkistojen kätköistä: Päijänne-Kelvenne ETYK-l (2006)

Retkijaos talvisessa palaverissaan päätti kauden ensimmäiseksi Etyk-kohteeksi, Kelventeen kansallispuiston Päijänteellä, Padasjoen välittömässä läheisyydessä. Keskeisin osa puistoa on pitkulainen Kelventeen saari (n.8km), joka on muodostunut viimeisen jääkauden aikaisten jäätikkövirtojen
kasaamista soramuodostelmista mannerjään vetäytyessä hiljalleen luoteeseen. Retken vetäjäksi sovittiin Lindströmin Mara, joka oli jo useamman
kerran käynyt retkeilemässä kansallispuiston alueella.

Viikonloppu 19-21.5 2006

Padasjoen laivarantaan saavuttuammesiellä oli jo Asko ja Ulla, sekä Olavi ja Saara kajakkejaan täyttämässä mahdottomalla määrällä eväitä sekä muita
retkitarvikkeita, jotenka nopeasti joukkoon mukaan ja kilpavarustelu käyntiin. Kohta olimmekin kaikki kellumassa Päijänteen aalloilla. Melonta Kelventeen pohjoispäässä olevaa Isohietaa kohden saattoi alkaa, suhteellisen hyvän sään vallitessa, reittikin näytti selvältä Maralta saatujen karttojen ja reittiselvityksen pohjalta.

Suunta kohden Haukkasaloa, jonka pohjoispuolta sivuuttaessamme pidimme pienen kelluntatauon mehuttelun merkeissä. Samalla päätimme suunnata suoraan Isohiedalle ja jättää väliin ennakkosuunnitelmassa olleen Lietsaaren kahvittelutauon. Isohietaan saavuttuamme meikäläiselle ainakin selvisi, sen olevan nimensä veroinen noin kilometrin levyinen, melkein laguunimainen lahdenpohjukka, hienon hiekkamaisine rantoineen. Rantautuminen tapahtui noin kello 20, jolloin arvelimme myös Etykin pääjoukon olevan lähtövalmisteluissa Padasjoen laivarannassa.

Sopivan telttapaikan etsimiseen ei aikaa tarvinnut tuhlailla, niitä oli vaikka tuhlattavaksi, sillä Isohiedalla ei ollut  enää ketään muita. Rannassa ollut kalaporukkakin siirtyi veneellään jonnekin muualle. Telttojen pystytyksen sekä iltapalan jälkeen aloimme tähyillä laskevan auringon suuntaan, näkysikö melanvälkettä hämärtyvässä illassa.]a siellähän ne olivat Maran ennakkosuunnitelmaa noudattaen Lietsaaren kupeella kelluntatauolla, ei kuitenkaan kahvitauolla.

Kellon lähestyessä iltakymmentä, iloinen melojajoukko rantautui Maijun riemastuttavan naurun säestyksellä Isohietaan, mukana myös Mara, Sepi, Markku, Matti ja Kale, Tulokkaiden pystytellessä leirejään virittelimme me toiset makkaratulia hyvin hoidetulla ja siistillä tulipaikalla. Hämmästystäni herätti tulipaikalla oleva muurikka: miten se voi säilyä täällä, ettei sitä oltu laitettu esim. verkonpainoksi. Vähitellen olimme kaikki iltanuotiolla turisemassa ja maukkaiden makkaroiden paistossa. Tulen hiljalleen hiipuessa lähdettiin unta hakemaan, Mara vielä muistutti tulevan aamun startin olevan kymmenen maissa.

Lauantaiaamu valkenee tuhnuisena. On sumuista, ei kuitenkaan vielä sada. Heräämme puoli kahdeksan jostain kuuluvaan kattiloiden kolisteluun, joten joutuisasti puuron ja kahvin keittoon. Maittavaa aamuateriaa odotellessa kävi kylmät väreet, kun jotkut uskaltautuivat aamu-uinnille kylmään hyiseen veteen. Aikataulun mukaisella hetkellä kaikki olivat kajakeissaan valmiina lähtöön. Hiljainen, sumumainen sade muuten tyynessä kelissä saatteli meidät matkaan, kohden saaren eteläkärkeä. Hiekkaisia, hienoja leirintärantoja oli vaikka kuinka. Ensimmäinen ruokatauko pidettiin saaren itäpuolella Hinttolansaaren kohdalla vesisateen edelleen jatkuessa. Tauosta ei tullut kovin pitkää, melonnan jatkuessa yllätyimme suurista laulujoutsenparvista, joita oli useampia. Odotimme joukkoomme vielä Eilaa ja Esaa, joiden piti liittyä seuraamme Hietasaaressa. Heiltä tulikin Maralle ilmoitus, että ollaan jo vesillä, joten ennakkosuunnitelma pitää. Kohta meitä olikin koko joukko Hietasaaressa valmistelemassa päivän pääateriaa, josta saisi vielä potkua viimeistä etappia varten. Matkaa olisi vielä noin yhdeksän kilometriä Lehtisensaarelle, jossa olisi luvassa jopa sauna maittavine löylyineen. Täydellä vatsalla ja kuivapuku päällä oli mukava jatkaa matkaa. Kohteena oli Linnasaari, jossa vanhan perimätiedon mukaan pitäisi olla muinaislinnan jäännöksiä. Saaren pohjukkaan saavuttuamme lähetimme Askon ja Markun tutustumaan, löytyisikö jyrkänteen laelta jotain merkkejä linnanraunioista. Löysivät joitain kivikasoja, joita voisi hyvällä mielikuvituksella sanoa linnan jäännöksiksi.

Kelluntatauon aikana, alkoi sumu tiivistyä ja kietoi meidät todelliseen hernerokkasumuun lähtiessämme viimeiselle neljälle kilometrille. Kompassille ja GPS-laitteelle oli nyt käyttöä. Tiivistimme myös ryhmää, jotta kaikki olisivat näköetäisyydellä toisiinsa. Melonnan edetessä aivan edessämme veden pinnalla poukkoili kaksi lintua, jotka tunnistimme keväisellä muuttomatkalla oleviksi vesipääskyiksi. Vähitellen sumun seasta alkoi hahmottua saaren ääriviivoja eli Lehtisensaari oli edessämme. Rantautuminen kivikkoiseen rantaan sujui vaurioitta.

Ranta yllätti meidät pusikkomaisuudellaan, josta telttapaikkoja sai hakea. Tuli ikävä Kelventeen rantoja. Mutta olihan täällä katettu keittokatos sekä sauna. Ilmassa oli myös suuren urheilujuhlan tuntua, koska Euroviisuilta oli alkamassa ja Lordi-yhtyeen suuri fani Maiju piti voittoa varmana. Nauroi kuitenkin, niin kuin vain Maiju osaa sanomisensa päälle, vetäisten vielä pari värssyä jotain käsittämätöntä Hard Rokkia, jota musiikiksi pitäisi kutsuttaman. Majoitustilojen pystytyksen ja virkistävien urheilujuomien nauttimisen  jälkeen sauna lämpiämään, sateen edelleen ropistellessa oli keittokatoksen suojassa mukava paistella makkaraa ja nauttia muutakin pientä purtavaa.

Vähitellen saunan kiukaan kivet alkoi punertaa ja naiset pääsi saunomaan. Alkavan illan hämyssä saimme seurata härkälintujen esileikkejä ja mylvintää, johon aina välillä sekoittui saunalta kuuluvaa ilonpitoa ja vihdoinkin saunapolulla näkyi liikehdintää, kun iloinen naisporukka saapui. Miehet saunalle, vaatteet pois ja lauteille kylki kylkeä vasten odottamaan, miten kohta ihana lämpöaalto hyväilee meitä, kun kiuas saa ensimmäisen kauhallisen. Vaan ei kuulu mitään kihausta, eikä tule mitään lämpöaaltoa, kuuluu ainoastaan veden lorinaa kun vesi valuu kiukaan läpi. Otsalle nousi kylmä hiki. Alkaa yleinen ihmettely, miksei puita ole laitettu tulipesään? Joku veistelee: luulivatkohan, että tämä on sähkösauna?” Kiukaan hiljaa hiipuessa: proppu on palanut”, kaiken vakuudeksi Kalle nappaa käteensä kiukaalta kiven todetakseen sen kylmyyden. Suomalaista sisua ja itsehillintää uhkuen, uutta tulta pesään, sekä kylmä mielen- ja sielunviilentäjä huulille, niin eiköhän se tästä. Saatiin sitä sitten vielä kiuas vähän pihisemään. Sopivalla huuhtelulla tappiotkin alkoivat tuntua voitolta. Tästä taisi tulla ikimuistoinen suomalaisen saunan ja Lordin ilta. Olavi, joka ensimmäisenä ehti saunalta keittokatokselle, oli vienosti ilmoittanut saunan kylmyydestä ja sai sellaisen puheryöpyn niskaansa, että me jäljessä tulevat katsoimme viisaimmaksi melkein vaieta koko saunareissusta.

Ilta sujui kuitenkin suhteellisen hyvän rinnakkaiselon merkeissä, makkarasta ja muista antimista nauttien. Pieni, mutta sitäkin äänekkäämpi Lordin kannattajajoukko, nostatti vielä tunnelmaa varmasta voitosta uhkuen. Tuli yö ja uni voitti. Aivan kuin unen lävitse olisi kuulunut Hard Rokkia ja Lordin voittoisaa uhkumista. Onneksi se oli siinä vaiheessa vain unta.

Hyvä Maiju ja Lordi!!

Sunnuntaiaamu ja herätys karmeaan todellisuuteen: Lordi on voittanut! Voi sitä iloa ja riemua, mitä Fani-joukossa näkyy! Maiju tuntuu riemuitsevan eniten ja melkein lupaa esittää kauden päättäjäisissä voittoisan ns. musiikki kappaleen. Minulta meinaa mennä aamupuurot ja kahvit väärään kurkkuun seuratessa noita käsittämättömiä riemunpurkauksia.

Kalastaja-Eemelin tarinat

Vähitellen tilanne rauhoittuu ja paluu arkeen alkaa, eli leiri purkuun, kamat kajakkeihin ja menoksi. Lähtöhetkellä tuli rantaan kalastaja, joka tiesi jotain saaren asukeista. Saaren isäntä oli traagisesti kuollut joskus viisikymmenluvun vaiheilla ollessaan jouluaattona joulupukkina lähisaaressa ja oli paluumatkallaan hukkunut heikkoihin jäihin.

Aurinkoisen sään vallitessa suunnattiin kohden seuraavaa etappia, joka olisi Kellosalmen sillan kapeikko. Eli Varpusenlinnanselkää meloen Tupsuvuoren kupeelle, Siilinsaari kiertäen, Vähäkellosalmen kautta Kellosalmelle, jossa noustiin maihin kahvitauolle. Paikallinen taiteilijapersoona kioskinpitäjä siinä viimeisteli paikkoja tulevaa kesäsesonkia varten, kertoillen samalla, mistä salmi on saanut nimensä. Aikanaan jonkun kirkon kello olisi salmeen pudonnut, sitä ei koskaan kuitenkaan ole löydetty. Taiteilijapersoona kun oli, niin kertoi aikanaan Vähän pilailleensa ostamalla jostain ison kirkonkellon, ilmoittaen paikallislehdissä että hän on löytänyt salmesta kyseisen kirkonkellon ja kellon olevan hänellä kotona. Kaikki eivät kuitenkaan osanneet ottaa asiaa huumorin kannalta.

Alkoi viimeinen etappi, noin kymmenen kilometriä, Eila ja Matti vaihtoivat kajakkeja jotta Matti pääsisi kokeilemaan seuran uutta Tempestiä (ALMA), Matti olikin kuin keväinen varsa tai rodeokuski kun hän mennä kaahas ja keinutteli Almaa. Oli hieno katsella, miten mies syttyy uuden kajakin sisällä. Asko huomasi jossain vaiheessa, että retken vetäjän oikea käsi on todella kipeä eikä hän pystynyt käyttämään oikeastaan kuin toista kättään. Asko ehdotti hänelle hinausharjoitusta, mutta suomalainen mies kun on, niin ei siihen millään meinannut suostua. Lopulta kun särkylääkkeidenkään teho ei enää piisannut, päästiin hinaushommiin, joka tapahtui parivedolla. Sen verran kuitenkin oli itsepäinen, ettei antanut itseään ihan perille saakka hinata, ettei vaan joku rannassa luule hänen olevan jotenkin huonokuntoinen.

Rannassa alkoi taas kova säpinä kun kamoja siirrettiin autoihin ja kajakkeja katoille. Päätöspalaverin paikaksi sovittiin Padasjoen ABC-asema, jonne kaikki ajelisivat pakkauspuuhien  jälkeen. Palaverissa kiiteltiin Maraa hyvin suunnitellusta ja vedetystä retkestä sekä toivottiin käden pikaista paranemista.

Tässä tarinassa voi olla joitain ylilyöntejä, toivon kuitenkin kaikkien mukana olleiden ottavan asian huumorin kannalta ja muistavan retkeä lämmöllä.

Hyvä Looooorrrrrdddddiiiiiiii!

Retkeläisten mielipiteitä kuulematta, ylöskirjannut KARI. A

Artikkeli on julkaistu Tuusmelainen 2/2006-jäsenlehdessä.

Trollit 2017

Kesälomalla oli tarkoitus tehdä autolla lenkki läntisissä naapurimaissa, joten Antin idea koskimelontaretkestä Ruotsin Trollforsenille oli helppo ostaa, kunhan sen saisi myytyä myös muille perheenjäsenille.

Nopea Ruotsi-Suomi-Ruotsi melonta

Minä, Maura, William ja Linda lähdettiin reissuun hyvissä ajoin, ja viiden matkapäivän jälkeen treffattiin Antti, Minttu ja Vesku Kukkolaforsenin leirintäalueella Ruotsin puolella. Leirintäalue on parikymmentä kilometriä Haaparannasta pohjoiseen. Kohtuuhintaisella leirintäalueella on mökkejä, teltta- ja vaunupaikkoja ja hienon ravintolan ikkunat avautuvat suoraan Kukkolankoskelle

Kukkolaforsen Camping

Kukkolaforsen Camping

Kukkolankoski on vaikuttavan näköinen Pernoonkoskiin tottuneelle – vastarannalle on useampi sata metriä. Kosken möyhyt eivät niin pahoilta näyttäneet, hankalan näköisiä honttoja oli harvakseltaan, mutta enempi kauhistutti mahdollisen uimamatkan pituus jos sille päälle sattuisi. Illan laskutavoitteet olivat selkeät, kosken laskua Ruotsista Suomeen jätskille ja takaisin Suomesta Ruotsiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kukkolankon koski on vaikuttavan kokoinen

Antin johdolla lähdettiin Ruotsin puolelta koskea alavirtaan, minä kameramiehenä viimeisenä, josko sattuisi muut edellä osumaan kypäräkameran kuviin. Kosken varrella on muutama saaren tapainen, joista heti ensimmäisen suojiin hakeuduimme pienen pudotuksen jälkeen. Loppu olikin sitten suoraviivaista laskemista pyrkimyksenä päästä vastarannalle ilman, että ajaudutaan liian kauas alavirtaan. Laskemista riitti pitkän aikaa ja laskun loppupuolella oli hienot korkeat möyhyt. Antti ja Vesku laskivat huomaamattomaan rannan tuntumassa olleeseen saareen, kun taas minä ja Minttu suoraan Suomen mantereelle sen saaren jälkeen.

Matkalla Ruotsista Suomeen

Matkalla Ruotsista Suomeen

Rannasta pääsi helposti, joskin korkean ruohikon kautta, jokivartta seuraavalle tielle. Kantomatka oli puuskuttavan pitkä kahvilalle, joka sijaitsee leirintäalueen kohdalla Suomen puolella. Eskimot nautittiin nyt jäätelön muodossa, sillä yhtään eskimokäännökseen ei koskessa tarvinnut turvautua.

Jäätelöt nautittuamme suunnittelimme hetken paluureittiä ja jatkoimme kantomatkaa ylävirran suuntaan. Lähtöpaikkaa etsimme maatilan rantapusikoista itse maatalon isäntää häiritsemättä.

Kukkolankosken niskalla on uiva siikaa etäisesti muistuttava taideteos, jonne meloimme ensimmäiseksi. Sitten taas lasketeltiin tulomatkallakin vieraillun saaren suojiin, ja siitä edelleen Ruotsin puolelle pari kivensuojaa ja alavirran saaren suojaa hakien. Ruotsissa rantauduimme leirintäalueen vip-saunan luokse. Sen verran oli katsojia rannalla, että olisi ollut syytä saada edes kohtuullinen korvaus saunaolueiden kustantamiseksi, mutta kaikki maksettiin tälläkin kertaa omasta lompakosta.

Siiketeos

Siikateos

Visa liittyi illalla Skodallaan joukkoon.

Kosket peikkojen valtakunnassa

Seuraavana aamuna suuntasimme kohti Pite-joella sijaitsevaa Trollforsenia. Matkalla pysähdyimme ihastelemaan Storforssenin koskea. Kerrankin koskella on nimi, joka sitä hyvin kuvastaa – aivan käsittämättömän isovetinen koski, jossa pituutta ja pudotusta riittää. Tämän jälkeen kaikki muut voisivat olla nimeltään pikkukoskia.

Storforsen on nimensä mukaisesti ISO.

Storforsen on nimensä mukaisesti ISO.

Trollforsenin 11 kilometrin ajomatka hiekkatietä on hyvin opastettu päätiestä alkaen. Leiriytyminen on koskelle vievän lyhyen rantatien varressa. Eipähän tarvinnut maksaa majoituksesta. Paikalla on hyvin täytetyt paskahuussit ja rannan tuntumassa raikasta lähdevettä tarjoavat metalliputket. Rannalla on useita kivestä kasattuja nuotiopaikkoja, mutta puut täytyy hankkia itse. Me saimme polttopuut erään koskariporukan jatkettua omaa matkaansa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leiriytymispaikkoja löytyy veden läheisyydestä

Leirin pystyttämisen jälkeen lähdimme iltalenkille alavirtaa kohti. Yksi autoista vietiin ennakkoon alavirtaan paikallisen kombisillan kupeeseen. Ilmeisen Ruotsalaisen diskuteerauksen tuloksena alavirran puolelle on rakennettu silta, jonka kapealla ajokaistalla kulkee myös junan kiskot. Vaikka juna harvakseltaan taitaakin kulkea, olkapäällä istuva itsesuojeluvaisto pakotti vilkuilemaan mahdollista saapuvaa junaa

Itse koskisysteemi oli varsin monimuotoinen. Oli isompaa vettä, mutta se tarjosi myös helpomman reitin reunoilta. Vettä oli ilmeisen paljon, koska kaikki rannan puut olivat veden varassa. Leiripaikallakin oli nuotiopaikka, joka oli veden alla kolme metriä rannasta. Alun ”teknisemmän” osuuden jälkeen ollut loppulasku, jossa sai allokossa lasketella ainakin 4 minuuttia. Vertaa sitä Kymijoen Tormivirran  9,5 sekuntiiin.  Iltalenkissä taisi mennä noin kolme tuntia.

Mukavia vähävetisiä pikku pudotuksia oli useampia

Mukavia vähävetisiä pikku pudotuksia oli useampia

Visalle oli tarjolla isompaakin vettä

Visalle oli tarjolla isompaakin vettä

Loppulasku

Loppulasku

Illalla Linda-labradori maksoi takaisin ruokannoksensa. Se löysi leirimaastoa nuuskiessaan Skodan avaimet, jotka se nappasi suuhunsa. Visalta jäi ainakin yksi skodaongelma väliin.

Seuraavana päivänä lähdettiin liikkeelle muutaman kilometrin päästä ylävirran puolelta. Maisemat olivat täällä aivan huikeat – virtaavia koskia keskellä peikkojen hallinnoimaa erämaata. Uusi melontaympäristö jänskätti, mutta itseluottamus kasvoi matkalla. Laskupaikat katsottiin hyvin etukäteen, jotta vältyttäisiin vaaran paikoista. Yksi pakollinen kaikkia koskeva portage liittyi reittiin. Portage sanan merkitystä oltiin leirissä aikaisemmin spekuloitu, eikä siinä juuri viisastuttu, kun jokaisella oli siitä oma käännösversionsa, mutta kyllä kaikki ymmärsivät ottaa ”kamat kantoon ja kävellen ohi” kun portagen paikka oikeasti tulee kohdalle. Itseämme sivistämään liitin tämän tekstin loppuun Mirriam-Websterin sanakirjan englanninkielisen selityksen portage sanalle.

Trollien maisemat olivat upeat

Trollien maisemat olivat upeat

Aina löytyi jokin vaihtoehtoinen reitti

Aina löytyi jokin vaihtoehtoinen reitti

Yksi härdelli piti tietty saada aikaiseksi – minä jäin helpon dropin jälkeisellä portaalla poikittain kiinni veden alla lymyävään kiveen. Siitä sitten Antin ja Visan avustuksella ja neuvoilla pääsin pois. Vesku ei tietenkään uskonut näkemäänsä, vaan lähti tutkimaan samaa paikkaa sillä seurauksella, että jäi itse kiinni samaan kiveen ja päätti liittää osuuteen lyhyen uimasuorituksen.

Veskun piti kerran keräillä kamojaan helpon uintiharjoitukse jälkeen

Veskun piti kerran keräillä kamojaan helpon uintiharjoitukse jälkeen

Visa laski koskiosuuden lopussa olevan mahtavan möläyksen kahteen kertaan kun me muut laskeuduttiin rantoja pitkin.

Oli aivan huikea melontapäivä. Illalla käytiin koskialueen maastossa kävelylenkillä, joka kannattaa jokaisen vierailijan tehdä. Saatiin samalla maistella juuri kypsyneitä lakkoja. Iltapalan kylkeen paistelin Trangialla lettuja. Olin unohtanut ostaa lettuhilloa, joten Maura, William ja Linda kävivät ennakolta päivällä lähimmässä kylässä, eli Moskoselissä, ostoksilla. Sattui vaan niin, että kylässä ei ollut kauppaa, joten Maura kysyi piskuisen kylän rautatiemuseon kahvilasta, että olisiko hilloa kaupan. Museokahvilan pitäjä kävi katsomassa hillovarastonsa, mutta löysi vain vain puolikkaan hillopurkin. Ei suostunut myymään vaan antoi sen ilmaiseksi. Täytyy tunnustaa, että ruotsalainen mansikkahillo on hyvää.

Me jatkoimme omaa autoreissuamme seuraavana päivänä kun muu seurakunta lähti vielä uusille melontapätkille.

Olkoonkin että matka Järvenpäästä Trollforsenille suorinta tietä on melko jämpti tuhat kilometriä, niin oli se vaan vaivan arvoista. Haisevan varustekassin lisäksi oli kotiin tuotavaksi myös repullinen upeita muistoja koko loppuelämäksi. Kiitos Antti, Minttu, Visa ja Vesku hyvästä melontaseurasta.

(klikkaamalla artikkelin kuvia, saat ne näkymään isompina)

Portage, Mirriam-Websterin sanakirjan mukaan

  1. 1:  the labor of carrying or transporting

  2. 2archaic :  the cost of carrying :  porterage

  3. 3a :  the carrying of boats or goods overland from one body of water to another or around an obstacle (such as a rapids)b :  the route followed in making such a transfer

Rahattomana, mutta niin paljon rikkaampana – melonkauden 2017 avaus

Jussi oli perjantaina laittanut messengerin kautta viestiä, josko olisi melomaan lähtijöitä sunnuntaina. Messenger on siis yksi näistä sosiaaliseen mediaan kuuluvista hörhötyksistä. Näin seurakäytössä se toimii kuitenkin tehokkaana viestintävälineenä, eikä kaikki julkaisut päädy julkisesti nettiin.

Sunnuntaina 19.3.2017 klo 9 me kokoonnuimme vajalle ja määränpäänä oli Helsingin Lauttasaari. Vakaana aikomuksena oli melontakauden korkkaaminen, vaikka rannat olivatkin tiettävästi jonkinlaisessa jäässä.

Jussi oli ystävällisesti laittanut meillä muistilistan päivän vausteista: kuivapuku ja riittävästi lämmintä vaatetta alle, riittävän suuret neopreenitossut kuivapuvun sukkien päälle kun alla on villasukat, neopreenikypärähattu, kypärä, melontarukkaset, varavaatteet, kännykkä vedenpitävässä pussissa, istuinalusta kajakkiin, hinausköysi, pumppu, sieni, jäänaskalit, jäähakut, jääsauva, lämmintä juomaa ja ruokaa termospulloissa (lisään tähän listaan lompakon).

Ensin minulta jäi kännykkä kotiin, mutta huomasin sen vajalle ajaessani, joten tuli se varmuuden vuoksi sitten kuitenkin noudettua. Matkalla Lauttasaareen Maura soitteli kotoa, että lompakko on vielä keittiön pöydällä, joten tulenko vielä senkin hakemaan. Kun kerran audimiehen kyydissä olin, niin ajattelin, että raha ei ole tällä reissulla ongelma, joten jatketaan suoraan kohti Lauttasaarta.

Ajoimme Kajavarannantie päähän, jossa teimme lyhyen tiedustelukävelyn. Ranta oli ummessa. Sohjoisen näköistä jäätä ja jäälauttoja oli sen verran pitkän matkaa, että ei tullut vesille yrittäminen mieleenkään. Särkiniemen päädyssä näkyi kuitenkin avovettä, joten suuntasimme sinne. Laitoimme autot parkkiin Särkiniementien päätyyn ja kävimme katsomassa rannan kunnon. Särkiniemen molemmilta puolilta pääsisimme vesille, joten melonkalusto otettiin kantoon ja ripeästi pakkasimme kajakit melontakuntoon. Pian me liuuimme Särkinemen jäiseltä itäpuolen rannalta suoraan Itämeren syliin.

Meloimme kohti Käärmesaarta ja matkalla ylitimme pieniä jäälauttoja. Lasikuituiset kajakit liukuivat sulavasti pienimpien lauttojen yli, kun taas minun karheapohjaisen kajakin pito oli sen verran hyvä, että vauhti hyytyi heti jään päällä. Olisi lauttojen ohikin päässyt, mutta harjoituksen vuoksi kannattaa asiat tehdä joskus vähän vaikeamman kautta. Saavutimme jäälauttojen muodostaman meren, jonne tunkeuduimme kokeilemaan melontaa ahtaassa paikassa. Jäiden seassa kajakeille ei oikein ollut tilaa.

Nälkä alkoi jo hiukan vaivata, joten suuntasimme kohti Läntistä Käärmeluotoa. Rantauduimme lumen ja jään reunustamalle rannalle. Täytimme energiavarastomme termospulloista ja ruokatermoksista. Aurinko ei meille päivän aikana näyttäytynyt, mutta tyyni ja +2 asteinen keli ei meitä tauollakaan kylmettänyt. Erjan jälkkäriksi tarjoama kohmelo suklaa rouskui hampaissa.

Hyvin syöneinä lähdimme takaisin kohta Lauttasaarta. Lauttasaaren eteläpuolta reunusti paksu jääkerros, joka oli kuitenkin niin hauras, että Paavon saapas siitä helposti meni läpi, ja olisi Paavo itsekin jos tosissaan olisi jäälle yrittämään lähtenyt.

Rantauduimme nyt Särkiniemen länsipuolelta. Jään vuoksi jouduimme rantautumaan hiukan kauempana, mutta ranta oli tukevasti jäässä, joten saimme hinattua kajakit mahdollisimmat lähelle kantopaikkaa.

Kun kannoimme kajakkeja parkkipaikalle, pisti silmääni kyltti, jossa luki: ”Varokaa leikkiviä lapsia.” Kävi itseäni hymyilyttämään, hetken ajettelin varoituksen koskevan meitä. Ehkä maaliskuussa melominen vaatii hiukan lapsenmieleistä innokkuutta lajiin.

Retkemme ei ollut kovin pitkä ajassa, eikä matkassa, mutta rahattomanakin matkalle lähteneenä tunsin itseni sen jälkeen paljon rikkaammaksi. Kiitokset Jussille melontareissun ideoinnista ja kiitokset hyvästä melontaseurasta Erjalle, Irinalle, Paavolle ja Pialle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lähdön hetki

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nousu jäälle

Oma saari

Oma saari

Jään ylitys

Jään ylitys

Mies, joka käveli vetten päällä

Mies, joka käveli vetten päällä

Tuulta ja aaltoja Lohjan Meriturvassa

Lohjan Meriturva (www.meriturva.fi) on koulutuspalveluita tarjoava organisaatio, joka omalla panoksellaan kehittää vesillä liikkumisen ja merenkulun turvallisuutta. Hanna oli järjestänyt meille tammikuussa 2017 omatoimiretken Lohjan Meriturvaan, jossa meillä oli isäntänä ja myrskyn haltijana Kari H, sekä hyviä neuvoja reskuttamiseen antamassa Jukka N.

Lohjalla on 27m x 43m x 4m allas – sisältönä yli 4 miljoonaa litraa noin 20 asteista vettä – jossa on aalto- ja tuulikoneet sääolosuhteiden muokkaamiseksi. Altaassa ja sen ympärillä on helikoptereita, kumilauttoja ja purjevenekin eri pelastautumisharjoituksia varten. Meidän tavoitteena oli harjoitella kajakeilla reskuttamisen eri muotoja keskiverto allastreeniä hankalammissa olosuhteissa.

Meitä oli mukavasti sekalainen porukka. Jotkut kokivat itsensä kokemattomiksi, kun taas toiset koettiin kokeneemmiksi, joten jaoimme ryhmän pareihin. Harjoittelimme perusasioita, kuten reskuttamista toinen kaatuneena ja molemmat kaatuneena, sekä toisen auttamista vetämällä paikasta toiseen. Tämän jälkeen kaikki tietää mitä skuuppaaminen tarkoittaa. Harjoitussession loppupuolella oli vielä aikaa yksilöharjoituksiin, kuten yksin kajakkiin nousu kiipeämmällä ja eskimolla, sekä pidettiin vielä uintiharjoitus hypäten reunalta pimeään aallokkoon tuulikoneiden pauhatessa.

Vaikka kaikilla oli päällä kuivapuvut, olivat paidat märkänä ähertämisestä. Hikisenä sitten harjoitusten päätteeksi pulahdettiin erilliseen alle kuusiasteiseen altaaseen. Vaikka kroppa oli lämpöisenä, kylmä hiipi märkien alusvaatteiden kautta nopeasti luihin ja ytimiin. Siinä kylmissään paikoillaan oleminen ja toisen melojan läheisyys tuntuivat kerrankin hyvältä. Vaikka kylmillä luonnon vesillä meloessa kuivapuku luo turvallisuuden tunnetta, ei siellä vedessä pitkään selviä, etenkin jos alla on vain hien kostuttama ohut kerrasto.

Allasaikaa meillä oli neljä tuntia, jona aikana sai itsensä mukavasti puhki. Osaamistasosta riippumatta harjoitus oli kaikille hyödyllistä ja taisi jokainen saada jotakin uutta osaamista kotiin viemisiksi. Jos sinulle joskus tulee tilaisuus osallistua Meriturvassa järjestettävään koulutukseen, kannattaa tarttua tilaisuuteen. Jos vaikka alussa jännittää, voi jännäpissallakin käydä, mutta kyllä se jännitys parhaiten kaikkoaa siellä altaassa.

meriturva-kylmavesi-1

Alle 6 asteisessa vedessä toisen läheisyys pitää pidempään lämpimänä

meriturva-kaatunut-1

Kajakki väärin päin oli uusi normaalitila

meriturva-veto-1

Vetämistä ..

meriturva-xreskutus-1

Kajakkeja tyhjennettiin ennätysmäärä

meriturva-eskimo-1

Eskimon toimivuutta oli nyt hyvä kokeilla myös aallokossa

Kuvat: © Kari Hellström, kopiointi kielletty.

Tuuraajan päiväkirjasta – Kauden päätösretki Sipoossa 2016

Pauli soitti perjantai aamuna kello 8. Pauli ei koskaan soita aamulla joten ajattelin, että jotain on nyt pielessä, ja niin olikin. Flunssa oli iskenyt Pauliin, joten kauden helpolle päätösretkelle tarvittiin vetäjää. Helppo homma, ajattelin, vaikka helpot retket ovat Tuus-Melojissa venyvä käsite. Paulilla oli valmis reittisuunnitelma, joten minun ei tarvinnut toimia kuin vetäjänä, ja koskaan ei ole tarvinnut retkellä ketään vetää. Perjantai-iltana katselin, että varusteet olisivat hollilla retkeä varten. Illalla oli kuitenkin sen verran puuhaa, että jätin pakkaamisen aamuksi. Illalla Saara vielä soitti jotta olivat ottaneet varaslähdön ja olivat iltanuotiolla Sipoon saaristossa nauttimassa Penan paistamia lettuja. Minä siinä kateellisena söin iltapalaksi hapanta korppua.

Aamulla sitten heräsin hyvissä ajoin ja katselin Paulin reittisuunnitelmaa, printtailin ja laminoin muovilla muutaman kartan. Siinä varusteita pakatessa sitten ihmettelin, että minne neoprenitossuni olivat kadonneet. Etsin ja etsin, eikä niitä löytynyt. Oli pakko ottaa lyhytvartiset kumisaappaat, vaikka ne olivat liian pienet kuivapuvun kanssa pidettäväksi.

Ei muuta kuin ajomatka vajalle. Ystävällisesti olivat muut retkeläiset jo laittaneet kajakkini peräkärryyn, joten liikkeelle päästiin heti. Lähtöpaikkana oli Sipoon Kanoottiklubin laituri. Siinä Sipoolaisten naapurissahan on Bear & Water, joten käytin tilaisuuden hyväksi ja kävin kenkäkaupassa. Päivä oli pelastettu. Niin kuin Ari sanoi, K-kauppa ja melontaliike pitäisi saada jokaisen melontalaiturin naapuriksi. Näin retken jälkeen voin suositella Palm Shoot kenkiä kuivapuvun kanssa käytettävksi. Ne on vähän turhan löysät rannoilla kiipeilyyn, mutta toisaalta venyvät sopivasti jalassa. Ostin yhden numeron normaalia isommat, jotta eivät turhaan puristele. Tuli siinä samalla ostettua uusi Suunnon Orca kansikompassi. Vanhassa on niin iso ilmakupla, että se häiritsee kompassin toimintaa. Orca oli Bear & Waterin varaston viimeinen kompassi, ja saattaa jäädä kokonaan viimeiseksi sillä Suunto on lopettanut kansikompassin valmistuksen.

Vesille päästiin ripeästi, minä tietty viimeisenä ostosreissuni viivyttämänä. Soile, Pena ja Kantoset tulivat yöpymispaikastaan rannalle meitä vastaan. He olivat olleet juuri sillä reitillä, jonka Pauli oli suunnitellut, joten laitettiin koordinaatit uusiksi. Päätettiin meloa ensimmäiseksi Furuholmenille. Pieni myötätuuli helpotti matkaa, joten pian olimmekin perillä. Aamiaisesta oli jo jonkin aikaa, joten soimme alkupalat ja jatkoimme kohti Krokholmenia, jossa nauttisimme pääruoan. Laitamyötäisessa ei kajakin nokka kauaa tuhissut kun olimme jo perillä. Jos tuuli oli meitä matkassa auttanut niin lounaspaikassa se meitä hiukan harmitti. Meidän perheessä ei hernekeitto muille maistu, eikä työpaikan lounasravintolassakaan sitä enää saa, joten onneksi on melontaretket jotta rokkaa saa vetää tölkillisen ihan ittekseen. Jälkkäriksi oli kassillinen Erjan keräämiä omenia.

Kummasti se aika vaan kuluu, oli aika lähteä kohtia lähtöpaikkaa. Onneksi oli hiukan vastatuulta vastuksena, niin ei ollut ihan liian helppoa. Meloimme kohti Vuosaaren satamaa, joka kuusi vuotta kestäneen rakennusprojektin jälkeen on nyt ollut käytössä kahdeksan vuotta. Sataman laiturissa oli Rajavartiolaitoksen 95 metriä pitkä ulkovartiolaiva Turva, sekä Finnlines yhtiön alus, jota samaan aikaan lastattiin. Käytiin siinä vertailemassa kajakin kokoa Finnlinesin mittaan – kyllä siinä pieneksi itsensä tuntee kun persaus on vedenpinnan tasolla ja laivasta huhuiltiin kuudennen kerroksen korkeudesta jotta mistä ollaan tulossa.

Retken kruunasi kaksi merikotkaa, jotka näyttivät todella upeilta vaikka etäisyyttä olikin melkoisesti – niin valtavat olivat siivet joilla ne liitelivät ilmojen halki. Melottiin viimeiset kilometrit koukaten rauniolaivan kautta ja saavuttiin laituriin kun matkamittari näytti 20,3 km. Rutiinilla pakattiin kajakit kärryyn ja varusteet autoihin ja lähdettiin kohti Tuus-Melojien vajaa.

Vajalla Johanna huomasi, että auton vasen takakumi oli tyhjä. Onneksi oli Sami matkassa, jotta muut saivat rauhassa katsoa renkaan vaihtoa ja syödä eväiden rippeitä. Oli sen verran ripeä renkaan vaihto, että tiistaimelonnan aikana Sami saisi talvirenkaat vaihdettua koko porukalle. Siinä idea jolle Samia pitäisi pehmittää.

Niin se tämäkin retki päättyi. Seuran retket tältä kaudelta ovat lopuillaan, mutta melontakautta on vielä reilusti jäljellä. Helppo retki oli tällä kertaa oikeasti helppo – mutta ei niin helppoa retkeä olekaan etteikö siitä hyviä muistoja saisi.

Kelvenne 2016 – totuus helpoista retkistä

Seuran helpot melontaretket suunnitellaan kevään aikana. Retkikohde, matkan pituus ja ajatus melontavauhdista määrittelevät sen mitä voidaan sanoa helpoksi. Retken helppouteen vaikuttaa sitten muutama muukin asia, joka selviää joko paikan päällä – tai fiksu retkeilijä saa osviittaa tulevasta tutkimalla sääennustetta.  

Seuran helppo retki Kelventeelle melottiin, ja kirottiin, pe 17.– su 19. kesäkuuta 2016. Kelvenne sijaitsee Päijänteen kansallispuistossa. Kelvenne on erikoinen jääkauden jälkeen syntynyt pitkulainen saari. Sääennuste näytti todella surkeaa ilmaa, mutta kun Kelvenne oli kalenteriin merkitty niin sinne sitten piti mennä.

Vaikka retki olisikin helppo, siihen kannattaa valmistautua etukäteen, eikä niinkuin minä tein. Torstai-iltana piti suunnitella viikonlopun menyy, ja tehdä sitä varten ruokaostokset. Illalla piti myös kerätä kokoon melonta- ja retkikamat. Hyvä valmistautuminen vie yllättävän paljon aikaa. Minulla on vanhastaan muistilista (ja seuran nettisivuillakin on sellainen), jota on sitten helppo käyttää suunnittelun pohjana. Kun kerran viime tippaan jätin niin kiirehän siinä pakkaamisessa tuli. Sama kiire jatkui perjantaina, kun työpäivän päätteeksi piti hoitaa pari pikkujuttua, selviytyä kehä I:n ruuhkista ja parista kolarista nelostiellä. Muu seurakunta ystävällisesti odotti myöhässä tullutta Padasjoen laivarannassa. Kiireessä sitten survoin kamani kajakkiin jotta päästiin liikkeelle.

Matkan alku oli kuin suoraan aurinkomatkojen matkaesitteestä. Päijänne oli tyyni ja ilta aurinkoinen. Yhdeksän kilometrin iltataival sujui ripeästi ja pian olimme hyvin syöneinä yöpuulla Kelventeen pohjoispuolella Isohiedalla. Vain kiiltomato jäi majakaksi loistamaan rantahietikolla.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä sitten satoi reippaasti. Aamiaisen sai sentään syödä kuivana, mutta liikkeelle lähdettiin reilun sateen saattelemana. Sateen määrästä kertoo kai jotain sekin, että juuri ennen lähtöä seisottiin kuivapuvuissa sateensuojassa. Leiri jätettiin niille sijoilleen, ajatuksena kun oli kiertää Kelvenne ja palata samaan paikkaan. Sade huuhteli aurinkorasvat Pian kasvoilta heti alkumatkasta. Lämpötilan puolesta kuivapuvut olivat liikaa, mutta kun vettä tuli kuin esterin peräkammarista, niin kuivapuku oli hyvä ratkaisu kunnollista suojaa varten.  

Melojat eivät ole sokerista, joten ei se sade vesillä juurikaan haittaa. Järvipelastus kävi kuitenkin aluksellaan porukan tarkastamassa, jotta tosissaanko olette tänään melomaan lähteneet. Alkumatkassa tuulikaan ei juuri haitannut, kunnes sitten päästiin kiertämään Kelventeen eteläinen kärki. Kaakosta puhaltava tuuli nostatti aallokon, joka oli tosi ¤#”¤%”mainen meloa sivuttain. Hinttolanhiekalle ei selvitty kuivana vaan kuitenkin kaatumatta.

Meloessakin on tärkeä huolehtia riittävästä nesteytyksestä ja ravinnosta. Aurinkoinen ja suojainen taukopaikka tekee rantaruokailustakin juhlahetken. Meillä semmoista ei ollut. Jotta totuudesta ei liikaa hairahduta, myönnettäköön että kyllä se aurinkokin lauantaina paistoi. Tosin kiistelimme siitä, oliko paistetta täydet kolme minuuttia vai olisiko jäänyt reilustikin vajaaksi. Kerrankin voi todeta, että onneksi polttopuut olivat loppuneet. Mahduimme koko porukalla syömään Hinttolanhiekan halkoliiteriin, jonka harvat hirsiseinät antoivat meille riittävästi tuulensuojaa ruokailun ajaksi.

Myötätuuliosuudet ovat mukavia, ainakin suurimman osan mielestä. Kelventeen itäpuolta laskettelimme mukavaa vauhtia ja koukkasimme välillä Koukunlahden suojaiseen laguuniin hämmästelemään Päijänteellä seilaavien veneiden suurta kokoa.

Kahdenkymmenen kilometrin melonnan jälkeen saavuimme hyvissä ajoin takaisin tukikohtaan, joten meille jäi mukavasti aikaa iltaohjelmalle. Joku jäi leiriin huilaamaan, toiset lähtivät päämäärättömästi vaeltamaan saaren kapoisia polkuja, kun taas Paavo ja Irina hölkkäilivät iltalämpöisiksi lähes puolimaratonin.

Iltaruokailu nuotion lämmössä on melontaretkien parasta antia. Sami söi avonuotiolla paistettua Saarioisten äidin leipomaa pitsaa, minä kokkailin wokkia sweet & sour, kun joku muu söi kuivamuonaa – jokainen oman mieltymystensä mukaan. Edellisenä iltana koko Sorsan perhe kävi meihin tutustumassa, mutta nyt vanhemmat olivat kahdestaan lähteneet lauantai-iltaa viettämään. Voi olla parempikin niin, sillä laskeskeltiin että niitä sorsanpoikasia olisi riittänyt koko porukalle syötäväksi.

Kostea ilta leirinuotiolla sujuu kun on sateelta hyvin suojaavat vaatteet ja mieltä lämmittävää juomaa. Astioita tiskatessa on kuitenkin hyvä muistaa, että vaelluskengät eivät ole ranta-aaltoihin sopivat kahluusaappaat. Jos vedenpitävään kenkään menee vettä niin siellä se myös pysyy. No, Hanna oli sitten crockseissa loppuillan.

Tuus-melojat yhdistää Keski-Uudellamaalla asuvaa kansaa. Tuusulan tilanne puhuttu erityisesti, sillä pitihän kunnalle valita uusi pormestari. Yksissä tuumin löysimme tehtävään parhaiten sopivan henkilön, joka myös melojien puolia tulee pitämään. Pidettäköön nimi salassa niin ei vuoda julkisuuteen ennen aikojaan.

Koska melojat koostuvat yleensä kaikkien alojen asiantuntijoista, kehittelimme iltanuotiolla myös olkapäävaivoista kärsivälle melojakollegalle uuden kyberkäden. Kyseessä oleva henkilö ei ollut matkassa, koska ei olkapäällään voinut meloa, saattoi tosin olla myös muita vähäpätöisempiäkin syitä poissaoloon. Kyberkädestä tuli niin hyvä, että viikonlopun mittaan se aiheutti jopa hiukan kateutta. Sillä olisi helposti hoitanut yhdellä kädellä ja puolikkaalla melalla ne tuulen ja aallokon meille tuomat vastoinkäymiset.

Sunnuntaiksi tuuli puhalsi lännestä – tiedossa oli paluumatka vastatuuleen. Edessä oli kaksi melontaosuutta, joille sattui avoin ja aallokkoinen selkä ylitettäväksi. Seurakunta oli harvinaisen hiljainen ja jokainen tyytyi yksinään kiroamaan seuran “helppoja” retkiä. Tauon pidimme Vähä-Haukkasalossa. Hitaasti mutta varmasti puskimme läpi aaltojen ja halki tuulen, kunnes Padasjoen laivasataman lähestyessä manner antoi suojaa ja helpotti viimeisiä melan vetoja. Matkaa oli viikonlopun aikana taitettu vajaat 40 kilometriä.

Pakkasimme kajakit ja varusteet autoihin ja mietimme seuraavia retkiä. Kukaan ei vielä näiden kokemusten perusteella kokenut olevansa valmis melontaseuramme vaativalle retkelle, saatikka aallokkoretkelle. Pidettiin hyvänä ratkaisuna, että seura järjestää vain helppoja retkiä.

kelvenne-2016-pia-myllykivi

Aurinkomatka (kuva: Pia Myllymäki)

kelvenne-2016-meripelastus2-hanna-maatta

Järvipelastusseuran meripelastusalus kävi tarkastamassa jotta kaikki kunnossa (kuva: Hanna Määttä)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saarioisten äidin leipomaa pitsaa (kuva: Kari Nykänen)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kelventeen kapea rantapolku (kuva: Kari Nykänen)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Puuliiteri antoi suojaa tuulelta lounaan ajaksi (kuva: Kari Nykänen)

kelvenne-2016-sade-hanna-maatta

Sadetta tuli mukavasti kun lähdettiin melomaan (kuva: Hanna Määttä)

kelvenne-2016-sorsat-pia-myllymaki

Sorsan perhe tuli tutustumaan (kuva: Pia Myllymäki)

kelvenne-2016-aaltoja-pia-myllykivi

Aaltoja (kuva: Pia Myllymäki)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kiiltomato loisti yön hämärässä (kuva: Kari Nykänen)

Retkikertomus: Viisikon seikkailu Saavajoella

Sunnuntaille toukokuun 15. päivälle vuonna 2016 oli Tuus-Melojien retkikalenteriin merkitty jokiretki, joka näytti uhkaavasti peruuntuvan vetäjän puutteessa. Ennen viikonloppua alkoi kuitenkin tihkua tietoa että “jonnekin” oltaisiin menossa, kiitos Antin joka kaikessa hiljaisuudessa oli alkanut retkeä suunnittelemaan. Kohteeksi paljastui Saavajoki, jonka Antti oli muistinsa mukaan melonut parikymmentä vuotta aikaisemmin. Aika oli kullannut muistot – niistä ei ollut mitään hyötyä sillä matkan yksityiskohdat olivat jo unohtunut. Ilmassa oli seikkailun tuntua, sillä oltiinhan matkalla kohti tuntematonta.

Kajakit pakattiin lauantai-illan hämärässä kun taivas oli synkän harmaa. Satoi vettä. Jalkatuet soviteltiin kohdalleen ja kajakit pakattiin seuran peräkärryyn valmiiksi aikaista lähtöä varten. Retkipäivälle, kaatuneiden muistopäivälle, sääennuste ei povannut mitään hyvää. Silti viisikko, Antti, Asko, Ulla, Seppo Ja Kari, lähti kohti Saavajokea, kohti tuntematonta, kohti seikkailua.

Sunnuntaina aamukasilta kaksi autokuntaa suuntasi keulan kohti Karkkilaa ja Saavajokea. Saavajoki saa alkunsa Lopen kirkavetisistä Keritty- ja Puneliajärvistä. Toinen autoista jätettäisiin parkkiin Karkkilan venerannalle ja toisella matkaa jatkettaisiin kohti seikkailun lähtöpistettä.

Retken kauhun hetket koettiin heti vaatteiden vaihdossa – Askon pitkät kalsarit olivat jääneet kotiin. Antti onneksi tarjosi auliisti omiaan lainaksi. Siinä lainakalsareissaan Asko huomasi että myös aukkopeitto ja kelluntaliivit olivat jääneet kassiin, joka oli kotipihalle parkkeeratussa nelivetoisessa hiacessa. Tilanteesta selvittiin sydämen tykytyksillä kun Ulla bongasi kassin Karin auton takapenkiltä.

Mahdollisia kanto-osuuksia helpottaisi mahdollisimman kevyt kajakki, joten matkalla kohti lähtöpistettä piilotimme ruokavarantomme joen varteen kohdassa jossa Saavajoki alittaa tien. Paikan tunnistamista helpotti paikallisen sikafarmarin aiheuttama paskan haju, joka pistävänä leijui ainakin kilometrin matkalla. Ruokakätkön löytäisi myöhemmin helposti pelkästään hajun perusteella. Onneksi vain me tiesimme mitä paskan haju merkitsee – ruokaa nälkäiselle viisikolle.

Seikkailun lähtöpiste oli Pilpalassa Tevännön pikatiellä. Tie ei ainakaan ole saanut nimeänsä sen nopeuden ansiosta. Kapea ja mutkainen hiekkatie voi viedä pikana vain jonnekin jolla on mökki siinä ihan lähellä päätietä. Joen ja tien risteämässä oli hyvä paikka pysäköidä auto. Pikana me sitten laitettiin itsemme melontakuntoon ja lähdimme vesille.

Alkumatkassa oli järveä, lampea ja nivaa, mutta ne melottiin nopeasti läpi. Länsi-uusimaan maalaismaisema esitteli parhaita puoliaan. Ilma oli puolipilvinen ja silloin tällöin ripotteli muutaman pisaran vettä. Heti alkumatkassa saimme todistaa rupatteluamme pelästyneen kahden ison kurjen lentoonlähtöä. Laiduntavat hevoset yrittivät olla muina hevosina meitä huomaamatta kun meloimme ohi. Lehmät olivat selvästi uteliaampia. Saapuessamme ne tarkkailivat meitä, tulivat lähemmäksikin tutkimaan meitä, kunnes totesivat yhdessä tuumin että nyt pakoon! Siinä ne ryhmässä ryntäsivät karkuun, utareet villisti heiluen ja turpeina kotimaisen maidon raaka-aineesta sen alkuperäisessä muodossaan.

Meloessamme jokea pitkin sorsalinnut lähtivät edessämme lentoon useankin kerran. Sattui eteen myös yksi perhe jonka lentokyvyttömät poikaset uivat pitkän aikaa edellämme karkuun tietämättä että ei meistä mitään vaaraa olisi. Poikasten etsiessä suojapaikkaa taisi siinä perhekin hajaantua, joka meitä tietenkin suunnattomasti harmitti. Toivottavasti perheenjäsenet löysivät toisensa uudelleen.

III luokan Sillankoski näytti vaikeammalta mitä se todellisuudessa olikaan. Kapean alun vuoksi vettä oli riittävästi kun taas helppo loppu muuttui haastavammaksi kun vesi ei meinannut riittää edes kajakille. Sepin nelimetrinen kajakki oli hiukan pitkä koskiin, joissa kiviä piti jatkuvasta väistellä, mutta välillä se liukui mukavasti kivien yli kun me muut työnsimme kivistä vauhtia ja raahauduimme kaksi ja puolimetrisillä creekkereillämme.

Siikalankoskessa vettä näytti riittävän hyvin, mutta mutkan takaa paljastui joen päälle kaatunut puu. Siinä mutkassa sitten kertasimme melamerkkejä, joiden tunnistamista vaikeutti 45 asteen melakulma. Ei ollut oikein tietoa oliko sen melan tarkoitus olla pystyssä vai poikittain. Vika ei kyllä ollut merkin näyttäjässä, vaan huonosta näköyhteydestä. Rantautumista häiritsi pari vapaasti juoksentelevaa erittäin riidanhaluista koiraa, jotka onneksi omistaja tuli laittamaan aitaukseen. Laskeuduimme vesille kaatuneen puun jälkeisessä mutkassa ja matka jatkui taas.

Katlakoskelle saavuttaessa rantauduimme tutkimaan koskea. Katlakoski on IV luokan koski, ja siten Saavajoen haastavin paikka. Matalan veden vuoksi kivet olivat nousseet pintaan ja koskessa oli useita kaatuneita puita pitkällä matkalla. Siinä koskea tutkiessamme sen varrelle ilmaantui useampikin kalastaja. Katlakoski on Siikalankosken lisäksi toinen Saavajoen kalastuspaikoista. Tankkasimme kunnolla ja lähdimme rantaa pitkin vetämään kajakkeja alavirran puolelle. Olisikon vetämistä ollut noin 500 metriä.

Välillä melottiin pitkiä matkoja helppoa tasaista melontaa vaikka matkassa oli monta mutkaa. Ullan laskujen mukaan niitä olisi ollut enemmän toiselle puolelle, mutta todennäköisesti mutkia oli lähes sama määrä oikealle ja vasemmalle. Joki näytti paikoitellen meanderoivan voimakkaasti. Kaatuneet puut olivat vain vähän hidastaneet matkaamme. Kaikki sileällä vedellä olleet puut saimme alitettua, kierrettyä tai ylitettyä ilman että tarvitsi maihin nousta.

Melontaseikkailun loppu alkoi häämöttää. Taivas oli kirkastunut iltaa kohta, eikä iltaa himmentänyt joessä kellunut haiseva ruumis. Ruumis jolta silmämunat puuttuivat ja sen mätänevän ruumiin tuoksu levisi ympäristöön. Saavuimme Karkkilaan ja melonta loppui kun matkamittarin lukema näytti 23 km.

Pakkasimme varusteet ripeästi ja haimme toisen auton lähtöpisteestä. Kävimme vielä iltakahvilla ennen kotimatkaa. Kotimatkalla nähtiin useita peuroja. Ehkä ne halusivat näyttää olevansa voimissaan joessa kelluneesta lajitoveristaan huolimatta. Kotona olimme iltakympin jälkeen. Seikkailu Saavajoella oli päättynyt.

Kari, viisikon jäsen.

Välillä joutui nöyrtymään sillan ali

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pilpalan myllyn raunioilla

Leppoisankoski

Hullukoski

Sillankoski

Länsi-uusimaan maalaismaisemaa

Siikalankoski

Joskin mentiin puun yli

Joskus kierrettiin puu

Joskus kierrettiin puu

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Katlakosken ohi piti mennä kävellen