Retkijaos talvisessa palaverissaan päätti kauden ensimmäiseksi Etyk-kohteeksi, Kelventeen kansallispuiston Päijänteellä, Padasjoen välittömässä läheisyydessä. Keskeisin osa puistoa on pitkulainen Kelventeen saari (n.8km), joka on muodostunut viimeisen jääkauden aikaisten jäätikkövirtojen
kasaamista soramuodostelmista mannerjään vetäytyessä hiljalleen luoteeseen. Retken vetäjäksi sovittiin Lindströmin Mara, joka oli jo useamman
kerran käynyt retkeilemässä kansallispuiston alueella.
Viikonloppu 19-21.5 2006
Padasjoen laivarantaan saavuttuammesiellä oli jo Asko ja Ulla, sekä Olavi ja Saara kajakkejaan täyttämässä mahdottomalla määrällä eväitä sekä muita
retkitarvikkeita, jotenka nopeasti joukkoon mukaan ja kilpavarustelu käyntiin. Kohta olimmekin kaikki kellumassa Päijänteen aalloilla. Melonta Kelventeen pohjoispäässä olevaa Isohietaa kohden saattoi alkaa, suhteellisen hyvän sään vallitessa, reittikin näytti selvältä Maralta saatujen karttojen ja reittiselvityksen pohjalta.
Suunta kohden Haukkasaloa, jonka pohjoispuolta sivuuttaessamme pidimme pienen kelluntatauon mehuttelun merkeissä. Samalla päätimme suunnata suoraan Isohiedalle ja jättää väliin ennakkosuunnitelmassa olleen Lietsaaren kahvittelutauon. Isohietaan saavuttuamme meikäläiselle ainakin selvisi, sen olevan nimensä veroinen noin kilometrin levyinen, melkein laguunimainen lahdenpohjukka, hienon hiekkamaisine rantoineen. Rantautuminen tapahtui noin kello 20, jolloin arvelimme myös Etykin pääjoukon olevan lähtövalmisteluissa Padasjoen laivarannassa.
Sopivan telttapaikan etsimiseen ei aikaa tarvinnut tuhlailla, niitä oli vaikka tuhlattavaksi, sillä Isohiedalla ei ollut enää ketään muita. Rannassa ollut kalaporukkakin siirtyi veneellään jonnekin muualle. Telttojen pystytyksen sekä iltapalan jälkeen aloimme tähyillä laskevan auringon suuntaan, näkysikö melanvälkettä hämärtyvässä illassa.]a siellähän ne olivat Maran ennakkosuunnitelmaa noudattaen Lietsaaren kupeella kelluntatauolla, ei kuitenkaan kahvitauolla.
Kellon lähestyessä iltakymmentä, iloinen melojajoukko rantautui Maijun riemastuttavan naurun säestyksellä Isohietaan, mukana myös Mara, Sepi, Markku, Matti ja Kale, Tulokkaiden pystytellessä leirejään virittelimme me toiset makkaratulia hyvin hoidetulla ja siistillä tulipaikalla. Hämmästystäni herätti tulipaikalla oleva muurikka: miten se voi säilyä täällä, ettei sitä oltu laitettu esim. verkonpainoksi. Vähitellen olimme kaikki iltanuotiolla turisemassa ja maukkaiden makkaroiden paistossa. Tulen hiljalleen hiipuessa lähdettiin unta hakemaan, Mara vielä muistutti tulevan aamun startin olevan kymmenen maissa.
Lauantaiaamu valkenee tuhnuisena. On sumuista, ei kuitenkaan vielä sada. Heräämme puoli kahdeksan jostain kuuluvaan kattiloiden kolisteluun, joten joutuisasti puuron ja kahvin keittoon. Maittavaa aamuateriaa odotellessa kävi kylmät väreet, kun jotkut uskaltautuivat aamu-uinnille kylmään hyiseen veteen. Aikataulun mukaisella hetkellä kaikki olivat kajakeissaan valmiina lähtöön. Hiljainen, sumumainen sade muuten tyynessä kelissä saatteli meidät matkaan, kohden saaren eteläkärkeä. Hiekkaisia, hienoja leirintärantoja oli vaikka kuinka. Ensimmäinen ruokatauko pidettiin saaren itäpuolella Hinttolansaaren kohdalla vesisateen edelleen jatkuessa. Tauosta ei tullut kovin pitkää, melonnan jatkuessa yllätyimme suurista laulujoutsenparvista, joita oli useampia. Odotimme joukkoomme vielä Eilaa ja Esaa, joiden piti liittyä seuraamme Hietasaaressa. Heiltä tulikin Maralle ilmoitus, että ollaan jo vesillä, joten ennakkosuunnitelma pitää. Kohta meitä olikin koko joukko Hietasaaressa valmistelemassa päivän pääateriaa, josta saisi vielä potkua viimeistä etappia varten. Matkaa olisi vielä noin yhdeksän kilometriä Lehtisensaarelle, jossa olisi luvassa jopa sauna maittavine löylyineen. Täydellä vatsalla ja kuivapuku päällä oli mukava jatkaa matkaa. Kohteena oli Linnasaari, jossa vanhan perimätiedon mukaan pitäisi olla muinaislinnan jäännöksiä. Saaren pohjukkaan saavuttuamme lähetimme Askon ja Markun tutustumaan, löytyisikö jyrkänteen laelta jotain merkkejä linnanraunioista. Löysivät joitain kivikasoja, joita voisi hyvällä mielikuvituksella sanoa linnan jäännöksiksi.
Kelluntatauon aikana, alkoi sumu tiivistyä ja kietoi meidät todelliseen hernerokkasumuun lähtiessämme viimeiselle neljälle kilometrille. Kompassille ja GPS-laitteelle oli nyt käyttöä. Tiivistimme myös ryhmää, jotta kaikki olisivat näköetäisyydellä toisiinsa. Melonnan edetessä aivan edessämme veden pinnalla poukkoili kaksi lintua, jotka tunnistimme keväisellä muuttomatkalla oleviksi vesipääskyiksi. Vähitellen sumun seasta alkoi hahmottua saaren ääriviivoja eli Lehtisensaari oli edessämme. Rantautuminen kivikkoiseen rantaan sujui vaurioitta.
Ranta yllätti meidät pusikkomaisuudellaan, josta telttapaikkoja sai hakea. Tuli ikävä Kelventeen rantoja. Mutta olihan täällä katettu keittokatos sekä sauna. Ilmassa oli myös suuren urheilujuhlan tuntua, koska Euroviisuilta oli alkamassa ja Lordi-yhtyeen suuri fani Maiju piti voittoa varmana. Nauroi kuitenkin, niin kuin vain Maiju osaa sanomisensa päälle, vetäisten vielä pari värssyä jotain käsittämätöntä Hard Rokkia, jota musiikiksi pitäisi kutsuttaman. Majoitustilojen pystytyksen ja virkistävien urheilujuomien nauttimisen jälkeen sauna lämpiämään, sateen edelleen ropistellessa oli keittokatoksen suojassa mukava paistella makkaraa ja nauttia muutakin pientä purtavaa.
Vähitellen saunan kiukaan kivet alkoi punertaa ja naiset pääsi saunomaan. Alkavan illan hämyssä saimme seurata härkälintujen esileikkejä ja mylvintää, johon aina välillä sekoittui saunalta kuuluvaa ilonpitoa ja vihdoinkin saunapolulla näkyi liikehdintää, kun iloinen naisporukka saapui. Miehet saunalle, vaatteet pois ja lauteille kylki kylkeä vasten odottamaan, miten kohta ihana lämpöaalto hyväilee meitä, kun kiuas saa ensimmäisen kauhallisen. Vaan ei kuulu mitään kihausta, eikä tule mitään lämpöaaltoa, kuuluu ainoastaan veden lorinaa kun vesi valuu kiukaan läpi. Otsalle nousi kylmä hiki. Alkaa yleinen ihmettely, miksei puita ole laitettu tulipesään? Joku veistelee: luulivatkohan, että tämä on sähkösauna?” Kiukaan hiljaa hiipuessa: proppu on palanut”, kaiken vakuudeksi Kalle nappaa käteensä kiukaalta kiven todetakseen sen kylmyyden. Suomalaista sisua ja itsehillintää uhkuen, uutta tulta pesään, sekä kylmä mielen- ja sielunviilentäjä huulille, niin eiköhän se tästä. Saatiin sitä sitten vielä kiuas vähän pihisemään. Sopivalla huuhtelulla tappiotkin alkoivat tuntua voitolta. Tästä taisi tulla ikimuistoinen suomalaisen saunan ja Lordin ilta. Olavi, joka ensimmäisenä ehti saunalta keittokatokselle, oli vienosti ilmoittanut saunan kylmyydestä ja sai sellaisen puheryöpyn niskaansa, että me jäljessä tulevat katsoimme viisaimmaksi melkein vaieta koko saunareissusta.
Ilta sujui kuitenkin suhteellisen hyvän rinnakkaiselon merkeissä, makkarasta ja muista antimista nauttien. Pieni, mutta sitäkin äänekkäämpi Lordin kannattajajoukko, nostatti vielä tunnelmaa varmasta voitosta uhkuen. Tuli yö ja uni voitti. Aivan kuin unen lävitse olisi kuulunut Hard Rokkia ja Lordin voittoisaa uhkumista. Onneksi se oli siinä vaiheessa vain unta.
Hyvä Maiju ja Lordi!!
Sunnuntaiaamu ja herätys karmeaan todellisuuteen: Lordi on voittanut! Voi sitä iloa ja riemua, mitä Fani-joukossa näkyy! Maiju tuntuu riemuitsevan eniten ja melkein lupaa esittää kauden päättäjäisissä voittoisan ns. musiikki kappaleen. Minulta meinaa mennä aamupuurot ja kahvit väärään kurkkuun seuratessa noita käsittämättömiä riemunpurkauksia.
Kalastaja-Eemelin tarinat
Vähitellen tilanne rauhoittuu ja paluu arkeen alkaa, eli leiri purkuun, kamat kajakkeihin ja menoksi. Lähtöhetkellä tuli rantaan kalastaja, joka tiesi jotain saaren asukeista. Saaren isäntä oli traagisesti kuollut joskus viisikymmenluvun vaiheilla ollessaan jouluaattona joulupukkina lähisaaressa ja oli paluumatkallaan hukkunut heikkoihin jäihin.
Aurinkoisen sään vallitessa suunnattiin kohden seuraavaa etappia, joka olisi Kellosalmen sillan kapeikko. Eli Varpusenlinnanselkää meloen Tupsuvuoren kupeelle, Siilinsaari kiertäen, Vähäkellosalmen kautta Kellosalmelle, jossa noustiin maihin kahvitauolle. Paikallinen taiteilijapersoona kioskinpitäjä siinä viimeisteli paikkoja tulevaa kesäsesonkia varten, kertoillen samalla, mistä salmi on saanut nimensä. Aikanaan jonkun kirkon kello olisi salmeen pudonnut, sitä ei koskaan kuitenkaan ole löydetty. Taiteilijapersoona kun oli, niin kertoi aikanaan Vähän pilailleensa ostamalla jostain ison kirkonkellon, ilmoittaen paikallislehdissä että hän on löytänyt salmesta kyseisen kirkonkellon ja kellon olevan hänellä kotona. Kaikki eivät kuitenkaan osanneet ottaa asiaa huumorin kannalta.
Alkoi viimeinen etappi, noin kymmenen kilometriä, Eila ja Matti vaihtoivat kajakkeja jotta Matti pääsisi kokeilemaan seuran uutta Tempestiä (ALMA), Matti olikin kuin keväinen varsa tai rodeokuski kun hän mennä kaahas ja keinutteli Almaa. Oli hieno katsella, miten mies syttyy uuden kajakin sisällä. Asko huomasi jossain vaiheessa, että retken vetäjän oikea käsi on todella kipeä eikä hän pystynyt käyttämään oikeastaan kuin toista kättään. Asko ehdotti hänelle hinausharjoitusta, mutta suomalainen mies kun on, niin ei siihen millään meinannut suostua. Lopulta kun särkylääkkeidenkään teho ei enää piisannut, päästiin hinaushommiin, joka tapahtui parivedolla. Sen verran kuitenkin oli itsepäinen, ettei antanut itseään ihan perille saakka hinata, ettei vaan joku rannassa luule hänen olevan jotenkin huonokuntoinen.
Rannassa alkoi taas kova säpinä kun kamoja siirrettiin autoihin ja kajakkeja katoille. Päätöspalaverin paikaksi sovittiin Padasjoen ABC-asema, jonne kaikki ajelisivat pakkauspuuhien jälkeen. Palaverissa kiiteltiin Maraa hyvin suunnitellusta ja vedetystä retkestä sekä toivottiin käden pikaista paranemista.
Tässä tarinassa voi olla joitain ylilyöntejä, toivon kuitenkin kaikkien mukana olleiden ottavan asian huumorin kannalta ja muistavan retkeä lämmöllä.
Hyvä Looooorrrrrdddddiiiiiiii!
Retkeläisten mielipiteitä kuulematta, ylöskirjannut KARI. A
—
Artikkeli on julkaistu Tuusmelainen 2/2006-jäsenlehdessä.
